Kääntämisen periaatteita
Koska lasten kuvakirjallisuudessa kuvan ja sanan kesken vallitsee erityinen suhde, on siis kääntäjän ensinnäkin otettava tarkasti huomioon, että teksti vastaa kuvitusta. Tšekkikääntäjä Alzbeta Stollovan mukaan
”hyvän kuvakirjan teksti on tiivistä materiaalia, jota pitää lähestyä melkein kuin runoutta: varovaisesti, täsmällisesti, aistien ja aina kuvia silmäillen.”
Toisekseen on otettava lukuun rytmi. Suomesta ranskaan lastenkirjallisuutta saatteleva kääntäjä katsoo:
”koska tekstiä on vähän, kauniin rytmin löytäminen on erityisen tärkeää.”
Kuvakirjallisuutta myös luetaan ennen muuta ääneen, joten kääntäjän tavoitteita voivat olla ilmauksen kauneus, yksinkertaisuus ja musikaalisuus. Kaiken näet pitää olla ymmärrettävää: ”hyvin suuhun istuva kohdekieli, kivasti ääneen luettava teksti, hyvä rytmi ja klangi,” valaisee saksantaja Elina Kritzokat. Hän kertoo myös ajoittain ”auttavansa” eli kääntävänsä hieman enemmän kuin aikuisille suunnatun kirjallisuuden kohdalla ehkä tekisi.
Jotta osaisi auttaa, on kuitenkin kirjassa kuvatut aihepiirit ja käsitteet tunnettava läpikotaisin. Kolmantena käännösperiaatteena voitaneenkin pitää syvällistä perehtymistä kuvattavaan aihepiiriin. Elina Kritzokat kertoo esimerkiksi käyneensä paloasemalla tutustumassa paloauton osiin. Joskus taas tekstin kuvitus voi auttaa selvittämään henkilöhahmojen sukupuolen. Yleisesti kääntäjien mielestä on käytännössä pakko tuntea hyvin myös niin lähdekielen kuin kohdekielen kulttuuritkin, sillä toisessa kulttuurissa se, mikä voi olla lapsille hyväksyttävää, ei välttämättä ole selvää ja tai hyväksyttävää toisessa.
Itse asiassa: ”kaikki aistit peliin”, kehottaa eräs toinen haastattelemistamme kääntäjistä. Teoksen edessä täytyy säilyttää nöyryys, mutta toisaalta on myös kyettävä tarvittaessa ottamaan riskejä eli vapautumaan alkuperäisteoksesta.
Samasta muistuttaa Tiina Puurtinen artikkelissaan, joka käsittelee lasten käännöskirjallisuuden normeja:
”Lastenkirjallisuuden kääntäjälle yleensä sallitaankin, ja häneltä jopa odotetaan, lähdeteoksen manipulointia enemmän kuin aikuiskirjallisuuden kääntämisessä. Manipulointi voi kohdistua sekä kieleen että sisältöön, mutta monet kielen tasollakin tehdyt ratkaisut johtuvat esim. kasvatuksellisista näkemyksistä tai lähde- ja kohdekulttuurin ideologiaeroista.”
Osaltaan tämä manipulointi − tai oikeammin sen tarve, neljäs käännösperiaate − kieliikin siitä, että Puurtisen mukaan kääntäjän on oikeastaan otettava lukuun kaksi eri yleisöä. Ensisijaisesti näet teokset on suunnattu lapsille, mutta kuten todettua, aikuiset niitä monasti lapsilleen ostavat ja lukevat. Kaksoisyleisöön viittaa myös englannintaja Annie Prime, joka rivien välistä antaa ymmärtää niin ikään selkeyttävänsä käännöksessään lähdetekstiä:
”Jag bryr mig inte för mycket om svåra ord som barn kanske inte forstå. Så här lär de sig! Och de här böckerna är ju också for vuxna.”
Silti aina ensin tulevat lapset. Suomesta venäjään kääntävän katsannossa tarpeen ei olekaan välittää vain merkitystä, vaan myös teoksen ”emotionaalinen väritys”. Haaste ei ole pieni: tulee ymmärtää lapsia, heidän ”ajatuksiaan, haaveitaan, (…) surujaan, huumoriaan, sanojaan, sanastojaan”, ja osata kuvitella kuin lapsi, olla sielussaan ja kuvittelussaan kuin lapsi.
”Me aikuiset olemme velvollisia antamaan lapsille positiivisuutta, voimia pärjätä elämän vaikeuksissa. (…) Antaa tukea ja iloa; kääntäjän periaatteena on ymmärtää tämä."
Samaan tapaan ajattelee toinenkin kääntäjä. Työssään hän pyrkii siihen, että teos pysyy helposti lähestyttävänä, hauskana ja mielenkiintoisena, sillä ”juuri sellaisena se voi avata ovet koko kirjallisuusmaailmalle ja kasvattaa halua lukea lisää.” Siihen viittaa Puurtinenkin: lapset ovat aikuislukijoita vaikeampi kohderyhmä, sillä orastava kiinnostus kirjallisuuteen voidaan herkästi tuhota liian vaikeaselkoisilla kirjoilla.
Tässä mielessä on selvää, että onnistunut kuvakirjakäännös voi olla lapsen elämässä käänteentekevä kokemus. Silloin kääntäjä, jos joku, on paljon vartijana.
Viimeiseen osaan: Kiinni kääntämiseen ►