Kansankuvauksen perinnettä 1950-luvun kirjallisuudessa jatkoivat kainuisteiksi nimetyt, joskus parjatut kirjailijat. Tämä SKS:n verkkonäyttely esittelee, taustoittaa ja hahmottelee kainuistien perinnettä kansanrunoudentutkija Matti Kuusen jalanjäljissä.
Tervetuloa!
Kuusi ja Kainuu
”Suomella on kaksi aurinkoa. Toinen on Kainuu ja toinen on Eurooppa.”
1950-luvun alussa kotimaisen kirjallisuuden kenttä oli murroksessa. Täkäläinen kirjallinen modernismi käänsi kansallisille, perinteikkäille ja ylipäänsä silloisille tyylikeinoille selkäänsä ja muotoili omia suuntauksiaan, omaa poetiikkaansa. Yhtäältä esimerkiksi Paavo Haavikkoon (1931−2008) ja Eeva-Liisa Manneriin (1921−1995), toisaalta Veijo Mereen (1928−2015) ja Marja-Liisa Vartioon (1924−1966) tarkentuvassa suomalaisessa modernismissa ei ehkä ylletty aivan Eurooppaan, mutta puolimatkaan sentään: aiempaa kaupunkilaisempi, helsinkiläinen klangi siinä oli, ainakin kun agraariset, isänmaalliset sekä ennen muuta kirjalliseen realismiin liittyvät äänenpainot oli karsittu minimiin. Tyylissäkin toki kokeiltiin.
Matti Kuusen muotokuva. SKS KIA, Matti Kuusen arkisto.
Kansanrunoudentutkija, akateemikko Matti Kuusi (1914−1998), ”kansankunnan unilukkari”, näki kuitenkin toisin ja asettui oikeastaan tieten tahtoen poikkiteloin. Nousseen modernismin periferiassa, sanalla sanoen pohjoisemmassa Suomessa, sinnittelivät näet edelleen verevät kansankuvaukset ja niiden kirjoittajat, jotka Kuusi nyt nimesi kainuisteiksi.
Vanhastaan äkkiväärä Kuusi oli jo 1940-luvulla ottanut milloin minkäkin näkökannan, ja lausunto kainuismista syntyi samalla tapaa: kuin vasiten herjatakseen kaupunkilaista ”Kirja-Suomea” tai ”helsinkiläishaaleaa paperinrapinaa” Kuusi puolsi paikkaa ”tekojen runoilijoille”, joiden sanonnassa ”tirisee kansankielen mehu ja mahla”. Tai kuten hän julisti nimimerkillä Piipää vastauksessaan kriitikko-kirjailija Pekka Lounelan (1932−2002) arvioon kainuisteista ”kansamme kaukokaipuuta ja romantiikan nälkää tyydyttävinä” luunkaluajina:
”Parempi juuret Kainuun ruispellossa ja pää Euroopassa kuin juuret kuivahtaneessa ranskanpullassa ja pää täynnä Eliotia ja Kafkaa.”
Jälkipolville Kuusen yhden miehen sota on jäänyt liki unohduksiin, vaikka 1950-luvulla kainuisteista käytiin vilkastakin keskustelua. Kirjallisuuden sanakirjassaan (2003) Yrjö Hosiaisluoma tyytyy merkitsemään kainuistit yksinkertaisesti
”Kainuun tai muun pohjoisen Suomen kuvaukseen keskittyneiksi kirjailijoiksi”.
Kolmiosaisessa Suomen kirjallisuushistoriassa (1999) kainuisteihin – tai oikeammin kansankirjailijoiden ja modernistien väliseen, osin Kuusen loihtimaan vastakkainasetteluun – taas viitataan siinäkin vain kursorisesti, ilmiötä nimeltä mainitsematta.
Vielä kolmekymmentä vuotta aiemmin kirjallisuuden professori Eino Kauppinen saattoi sentään luonnehtia kainuisteja monipuolisemmin, olihan se ilmiönä vielä tuore:
”Kainuisteilla […] tarkoitetaan sotien jälkeen aloittaneita kansanelämänkuvaajia, joiden kuvaukset noudattavat vanhan kansankuvauksen perinnettä rikkaana ja uudistuneena. Kuvaukset sijoittuvat etupäässä pohjoiselle […] ja kuvauksen kohteena on vähäväkinen kansanosa äskeis- ja nykyajan vaiheilla.”
1950-luvun mittaan Kuusen kuvailut kainuisteista olivat kuitenkin huomattavasti monisyisempiä ja antavat ajattelun aihetta moneenkin suuntaan.
Esimerkiksi vuonna 1958 käydyssä radiokeskustelussa ”Kirjallisuutemme 1950-luku” Kuusi viittasi kainuisteihin perinnetietoisina kirjailijoina, joilla oli taustallaan ”tavattoman vahva traditiotausta”. Aleksis Kivi, Joel Lehtonen ja F. E. Sillanpää muiden muassa olivat osoittaneet tien tai taustan, joka kainuisteilla oli nyt etunansa tai haittanansa: se mahdollisti Kuusen mukaan kirjallisen ilmauksen, mutta rajoitti toisaalta mahdollisuuksia päästä ”todella vahvaan itsenäiseen luomiseen.”
Samassa radiokeskustelussa kuultiin myös kenties täsmällisin Kuusen luonnehdinta kainuisteista:
”Kainuisti elää omassa ympäristössään lujin juurin, kirjoittaa omasta ympäristöstään ja kirjoittaa niin että hänen oma ympäristönsä ymmärtää sitä ja […] solmii siteitä maailmankirjallisuuden suurimpiin henkiin.”
Kainuistien kärkijoukko
Mitä ilmeisimmin yhtenä Kuusen lähtökohtana kainuismin määreelle oli Veikko Huovinen (1927−2009), jonka ensimmäisiä teoksia hän arvioi tuoreeltaan. Hirrin (1950), Havukka-ahon ajattelijan (1952), Ihmisten puheet (1955), Rauhanpiipun (1956) ja Hamsterit (1957) Kuusi huomioi eri sanomalehtikirjoituksissaan ja iloitsi:
”Sotkamon mies älyää pysytellä sopivasti etäällä julkkismarkkinoista. Hänen hahmoonsa on vaivatonta yhdistellä haanpääläistä korpipirua ja muuta takametsämytologiaa.”
Kuva Veikko Huovisesta Rauhanpiipun aikaan. 1956. Valokuvaaja ei tiedossa. SKS KIA, Suomen Kirjailijaliiton arkisto.
Huovisen ensitöistä oikeastaan vain Hirri ja Havukka-ahon ajattelija lähenevät Kuusen tuonnempaa luonnehdintaa kainuistisesta teoksesta. Yhtäältä niissä tarkataan paikallista luonnonympäristöä ja sen elämäntapoja sekä ihmisiä. Toisaalta Huovinen kirjoittaa omasta kokemuksestaan käsin, miehenä joka opiskelee ja valmistuu metsänhoitajaksi ja tuntee seutukuntansa, Sotkamon sekä Kuhmon. Kolmantaalta, ja mikä ehkäpä tärkeintä, kirjailijana Huovinen myös hyödyntää sitä kieltä ja kuvailee niitä tapoja, jotka tuntee.
”Minkätäheppä se ei olisi hyvä, siitä lähtee enämpi kuumaa hiillosta. Mutta muuten on se on hankale puu, paha halkoa, kun tällä seudulla ovat vielä sellaisia vänkyröitä.”
On silti hyvä korostaa, ettei Kuusi itsekään suhtautunut kainuisteihinsa tyystin kritiikittä. Jo kainuistisen muodon lähtökohdissa hän näet tunnisti paitsi lupaavia etuja myös mahdollisia vaaroja. Eräs näistä kahtalaisuuksista koskee itseään kieltä, siis sitä mehua ja mahlaa josta kainuistit moderneina kansankirjailijoina ammentavat. Pohjoiset reservit -kokoelmaan (1985) kuuluvassa tekstissä ”Kielipuolet kirjailijat” Kuusi muotoilee tämän ristiriidan tavalla, joka paljastaa kielen alta myös muita hankauksia.
”Provinssikirjailijat taas osaavat toistella ympäristönsä kieltä: mehevää, rehevää, perisuomalaista suomea. He ovat kunnon kainuisteja, työmaakirjailijoita, murrevirtuooseja. Mutta he jäävät perinteen raiteisiin. Hekään eivät löydä omaa kieltään.”
Näkemyksellä ”omasta kielestä” Kuusi toisin sanoen hahmottaa mielestään kirjallisuutemme ”kitukasvuisuuden” perussyyn kainuistien osalta: kansankieltä käyttämällä kirjailija ei yllä yksilölliseen, persoonalliseen, omaan ääneen, mikä on korkeatasoisen proosateoksen perusedellytys. Kainuistin teos jää synty-ympäristönsä kuvaksi ja kainuisti seutukuntansa tulkiksi.
Jos taas paperikirjailija – Kuusen katsannossa helsinkiläinen modernisti – äityy liiaksi jäljittelemään kaupunkilaislasten kotonaan oppimaa ”steriloitua sivistyssuomea”, ovat seuraukset niin ikään kohtalokkaita:
”Suoranaista thalidomidia on se keskosasteella olevien kirjailijain yleinen luulo, että ajanmukaisuuden pyrkimys, modernien muotipiirteiden viljely kompensoisi oman kielen puutteen. Tuloksena on kirjoja, joiden omalaatuisuus on raajattoman lapsen ja kaksipäisen vasikan omalaatuisuutta. Nimenomaan ne, jotka eivät osaa muuta kuin ankeaa kaupunkisuomea, yrittävät eteenpäin kielen särkemisen menetelmällä, keinokieliä, esteettisiä muotislangeja rakentamalla.”
Oli niin taikka näin, Veikko Huovisen moninaisesta tuotannosta on moneksi. Kainuismin valossa se on myös sikäli herkullista, että toisinaan kirjailija limii juttujaan lähelle erätarinoita, eräkirjallisuuden perisuomalaista perinnettä, joka kuitenkin eroaa kainuismin kovasta ytimestä. Kainuistien teoksissa katsotaan näet ennen muuta seutu- tai kyläkuntaa, ihmisiä selkosissa, teittömien taipaleiden takana. Niissä ei kuvata erälle menoa ja sieltä paluuta, tai yksin metsästyksen elämyksiä. Luontokuvaus tai muutoin läheinen suhde luontoon yhdistää kyllä kumpaakin lajityyppiä, mutta pääsääntöisesti kainuistien teoksissa painottuu paikallisuus, mitä tarkka luonnon luonnehdinta toki osaltaan tukee. Molemmat ovat myös korosteisen miehisiä muotoja.
Silti jos jotakuta, niin Kalle Päätaloa (1919−2000) sopii hyvin syin pitää täysiverisenä, jopa ilmeisimpänä kainuistina. Ihmisiä telineillä -debyyttinsä (1958) jälkeen Päätalo kuvasi rakasta Koillismaataan niin rikkaasti ja laajalti, että jo yksin kansatieteellisinä dokumentteina Koillismaa-sarja (1960−1969), Viimeinen savotta (1966) ja vaikkapa Iijoki-sarjan kuusi ensimmäistä osaa ovat ensiarvoisen merkittäviä. Ne lukeutuvat kiistatta paitsi kotimaisen kirjallisuuden myös tarkemmin ottaen kainuismin kaanoniin.
1960-luvulla, Päätalon taiteellisen kunnianhimon lakivuosina, hänen asemansa ei kuitenkaan ollut vielä aivan takataattu. Kuusikin yritti saada valtion kirjallisuuspalkintoa Päätalon Viimeiselle savotalle, mutta kohtasi esteen: ”modernistifalangin lista” Päätalon edellä oli liian pitkä. Ohituksissa (1985) Kuusi muistelee:
”Päätalo sai kuitenkin kannatusta. Hänen seitsemää romaaniaan luki koko Pohjois-Suomi ja osaa eteläistäkin proletariaattia. Ne olivat elämän leipää ihmisille, jotka eivät normaalisti lukeneet romaaneja. […] Valtion kirjallisuuspalkinnon oli […] syytä kuulostella muitakin kuin pääkaupunkilehtien kriitikkoja.”
Ellei aivan Huovisen ja Päätalon rinnalle ylläkään, voitaneen myös syntyjään kiuruvetistä, Kuopiossa opettajantoimea hoitanutta Lauri Leskistä (1918−1979) pitää varhaisena kainuistina. Ehtoona sitten raukee turhaan… (1948) ilmestyi näet jo 1940-luvun puolella, ja toinen romaani, Kirkkaus liki varjoa (1951) pian sen jälkeen. Romaani keskittyy kuvaamaan Rommakonperän kylää, kun taas Leskisen seuraava teos, Avartuu maa ja metsä (1953), luo jo laajempaa katsausta modernisaatioon perukassa, paitsi selkoset muuttavaan sotaan myös sotaa edeltäviin metsäkauppoihin ja savottoihin:
”Näin olivat metsien puut muuttaneet koko seutukunnan elämän uusiin uomiin. Raha oli löyhemmässä kuin ennen, mutta myös herkemmin pois virtaamassa. Metsärahat oli pian syöty, kun luomakunnan järjestyskin taas sekaantui ja sadekesä seurasi toistaan tai näpisti halla.”
Varsinkin metsätyöt savottoineen ja uittoineen ovat monissa kainuistien teoksissa avainasemassa. Metsätyö sitouttaa seutukunnan ihmiset paikalliseen luontoon hyvin ruumiillisella tavalla, mutta toisaalta edustaa seutukunnan ikivanhoille elämäntavoille myös aivan uutta tilannetta: muutosta, vanhan haipumista, korvautumista uudella. Tässä mielessä kainuistinen teos on katoavan elämäntavan taidetta.
Päätalon varjossa
1950-luvulla koettiin kotimaisessa kirjallisuudessa suoranainen provinssikirjallisuuden tai uuden kansankuvauksen buumi, eivätkä Huovinen, Päätalo ja Leskinen suinkaan olleet ainoita kainuisteja sanan kuusilaisessa merkityksessä. Myös Päätalo noitui kateellisena, ettei hän ollut apajilla ensimmäisenä. Ihmisiä telineillähän ilmestyi vasta 1958, ja jos Päätalo olikin yritellyt kirjoittelua novellimuodossa jo pitkin 50-lukua erinäisissä lehdissä, pohjoista kotiseutuaan olivat kuvanneet romaaneissaan ja novellikokoelmissaan jo monet ennen häntä.
Merkittävin näistä Päätalon varjoon jälkipolvien silmissä jääneistä kainuisteista on varmasti kiuruvetinen metsäntyönjohtaja Heikki Lounaja (1912−1987), joka teki leipätyönsä juurikin Kainuussa.
Lounajan kirjailijaura käynnistyi romaanilla Pitkin varsitietä (1950) ja jatkui tasaisen vahvana aina 1960-luvun lopulle saakka: jo seuraava teos Lautta ohittaa kylän (1951) palkittiin vuoden parhaana kotimaisena kaunokirjallisena teoksena. Aika vain ajoi kainuismin ohi, ja julkaisu julkaisulta Lounajan työ kävi vaikeammaksi. Suurtyö, trilogiaksi suunniteltu romaanisarja Kainuusta, sai sekin lopulta vain ensimmäisen osan, pitkään hautautuneena olleen Tervakansan laulun (1984). Lounajan viimeisen teoksen kuvaus kainuulaisen tervanpolton historiasta on silti vähintään yhtä uskollista eletylle kuin Päätalon kuvaus on nuoruutensa savotoista ja ansaitsisi siksi myös jälkipolvien huomiota.
Juuri Lounaja esiintyy useammassakin Kuusen puheenvuorossa. Esimerkiksi mainitussa radiokeskustelussa Kuusi epäilee perinteen painon tuottavan nimenomaan Lounajalle vaikeuksia hänen ponnistellessaan kohti omaäänistä kirjallista ilmaisua. Toisaalta juuri Lounaja kuuluu niihin tekojen runoilijoihin, joka saa puolelleen niin pohjoisessa hiihtää suihkivan Kekkosen kuin voimalaitosinsinööritkin, ”rautatienrakentajat ja malminetsijät”, latasi Kuusi vastineessaan Pekka Lounelan kirjoittamaan arvosteluun.
Myös kuusamolainen Reino Rinne (1913−2002) debytoi varhain, itse asiassa jo hetimmiten sotien jälkeen. Kahden romaanin (Tunturit hymyilevät, 1945, ja Tie päättyy tunturin laella, 1946) sekä jokusen kertomuskokoelman jälkeen ilmestyi vielä kaksi muuta romaania, Kullanhuuhtoja (1955) ja Ennen lähtöä (1963). Tämän jälkeen Rinteen kirjallisella uralla tapahtui käänne kantaaottavaan aforistiikkaan, ja jos Kuusen ajatus on seurattavissa, juurikin ”vahvaan itsenäiseen luomiseen” Rinne käänteensä myötä siirtyy. Rinne muistetaan myös Kuusamon koskisotien veteraanina, mutta radikaaliekologinen kirjallinen linja jatkui 1990-luvulle asti.
Hyvä on kuitenkin mainita myös Rinteen havainto provinssikirjailijan asemasta: syrjässä jää syrjään.
”Suomen kulttuurijohto on ystävällisesti tukenut tämän teoksen kirjoittamista ja muuta nykyistä kirjallista työtäni kieltäytymällä myöntämästä minulle niin valtakunnallisella kuin läänin tasolla hakemiani valtion apurahoja”,
kuuluu esimerkiksi alkulause kokoelmassa Kaukopuheluja (1974).
Karhunosa Rinteen myöhemmästä tuotannosta ilmestyikin omakustanteina tai pienempien kustantamojen myötävaikutuksella.
Sodankyläläisen metsäteknikon Martti Palkispään (1924−2006) novellikokoelma Kimaltavassa metsässä (1951) näki päivänvalon 1950-luvun alussa. Se on jänkä-, loso- ja lentojätkineen ehtaa kainuismia: kuvataan metsätöitä, talletetaan kansanuskomuksia ja ollaan lähellä jokapäiväistä kansaneloa.
Erityisen mieleenpainuva on silti kokoelman päättävä novelli ”Jouhipartojen paini”, joka ottaa karhunpaininsa Ilmari Kiannon Punaisesta viivasta (1909) mutta kääntää sen ihmisen voitoksi. Yökausi kierretään kilvan petäjää:
”Päälleryntäävä otus näki miehen puun takana ja tuli suoraan kohti. Ville perääntyi, ja kun karhu kaappasi kämmenillään puun molemmin puolin, huomasi hän mahdollisuutensa. Karhun kämmenet rapsahtivat tuikeasti puuta vasten sen vastakkaisella puolella. Myös Ville iskeytyi kuin ajatus puuta vasten ja puristi kaikella väellään karhun kynsiä männyn paksuun kaarnaan.”
Palkispää jatkoi kirjoittamista vielä kahdella teoksella. Poroerotus-romaani ilmestyi jo seuraavana vuonna, novellikokoelma Nappaslieriäiset vuonna 1954.
Ryysyrantaa ja salomaita
Siinä missä Kuusella oli omat ehdokkaansa kainuisteiksi, on Kiven ja 1950-luvun kansankirjailijoiden välissä kuitenkin kirjailijoita, joiden valossa kainuistien vahva perinne hahmottaa selkeämpänä.
Ilmeisin varhaiskainuisti ja esikuva monelle 1950-luvun debytantille on Pentti Haanpää (1905−1955). Piippolan ”maaseutumoderrnisti” kokeili toki jos jotakin − ekspressionismia, realismia ja myös modernismia − mutta tietty kansankirjailijuuden sävy hänen joissakin töissään on. Monesti aihepiirit sivusivat myös maaseudun pienviljelijöiden, pohjolan jätkien, kulkureiden ja metsätyömiehien jokapäiväisiä toimia tai sattumuksia. Kuusen modernismi-kritiikin valossa onkin kuvaavaa, kuinka Kai Laitinen kuvaa Haanpäätä Suomen kirjallisuuden historiassa (1981):
”Tulenkantajien suuri löytö, kaupunki, jätti hänet lähes tyystin kylmäksi; eivät liioin ajan eurooppalaisen kertomataiteen valtavirrat tuntuneet liikauttavan häntä minnekään päin (…)”
Tässä mielessä Haanpää loi siis omanlaistaan modernismia, eikä se modernismi ollut samaa modernismia kuin myöhempi 1950-luvun täkäläisen modernismin valtavirta.
Silti vielä Haanpäätäkin varhaisempi, likimain samoilla tanhuvilla toiminut provinssikirjailija on Heikki Meriläinen (1847−1939), joka kunnostautui myös kansanperinteenkerääjänä.
Omakohtaisten muistelusteosten ohella Meriläinen kirjoitti jokusen selvemmin fiktiivisen teoksen, joista varsinkin Pietolan tytöt (1892), Sattumuksia Jänislahdella (1908) sekä Mooses ja hänen hevosensa (1920) tallentavat paikallista elämäntapaa, arkea ja tapoja esimerkkinä myöhemmille kainuistipolville.
Meriläisen kirjallinen aikalainen sitä vastoin on huomattavasti tunnetumpi: Ilmari Kianto (1874−1970) kantoi tämän tästä etelään terveisiä ”Ryysyrannasta” ja toimi niin ”korpikirjailijana” kuin ”kainuismin isänäkin”.
Ilmari Kianto Turjanlinnan saunan edessä 1942. SKS KIA, Ilmari Kiannon arkisto.
Kiannon proosan laatua ja näkökulmia voidaan silti kainuismin itsensä valossa myös hiukan riitauttaa. Missä määrin Kianto esimerkiksi kirjoitti omakohtaisesti, siitä maailmasta jossa eli, niistä ihmisistä joiden kanssa jakoi työn ja elämäntavan? Kainuismia luonnehtii näet monasti omakohtaisuus, kertoivathan kirjailijat ensi sijassa maailmasta, jonka hyvin tunsivat, jolleivät ruumiillisen työn niin ainakin ammattinsa kautta. Näkökulma monissa unohduksiin jääneellä kainuistilla oli sama, samalla tasolla kuin metsätyömiehellä tai tukkijätkällä.
Miten kirjoitti puolestaan Kianto? Ainakin kuin äänitorvi:
”Köyhien salolaisten sisäisiä kärsimyksiä ei moni ison maailman ihminen arvata taida. (…) Osakkaampien pilanteko saattaa joskus olla paikallaan, mutta raaka todellisuus ei vaihda karvaa kuten orava tai jänis metsässä.”
Mutta tunsiko Kianto Ryysyrannan Joosepin (1924) historiallisen esikuvan, Jooseppi Kyllösen ”raakaa todellisuutta” muutoin kuin yhden yökyläilyn osalta? Jos Kuusea on uskominen, ja monen kainuistin kompastuskivi oman äänen löytämisessä on ollut paikallinen yhteisö, niin Kiannolla oli kyllä oma verevä kielensä, muttei enää vastaisuudessa yhteisön tukea. Kiannon ja suomussalmelaisten välit romaanin ilmestyminen ja sitä seurannut kärhämöinti tulehdutti lopullisesti.
Itäiset kainuistit
Vaikka kainuismi on mielletty pohjoissuomalaiseksi, eritoten Kainuun ja Koillismaan selkosia kuvaavaksi kirjalliseksi ilmiöksi, haaroo perinne myös idemmäs.
Itään sijoittuu esimerkiksi verrattain tuntemattoman Ville Paakonmaan (1913−1986) romaani Taivas kuvastuu veteen (1956), joka palkittiin vuoden esikoisteoksena. Juuri Paakonmaata Kuusikin puolustaa samana vuonna ilmestyneessä arvostelussaan ”Runo-Suomi ja Kirja-Suomi” (1956) ja vertaa tämän ”jalostettua kansankieltä” Kauppis-Heikin ja Haanpään kieleen. Kiinnostava on myös puolustuksen varsinainen kärki: Parikkalan Rajavaaralla ei ole tarvetta ”apinoida Mannerkorpea ja Marko Tapiota”, koskapa Paakonmaa kirjoittaa sentään suomea, mitä vain harvat helsinkiläismodernistit Kuusen moralistisessa katsannossa taitavat.
Kuusi kytki kainuismiin myös karjalaiskirjailijan Nikolai Jaakkolan (1905−1967), jonka romaani Pirttijärven rantamilla (1949) käynnisti Päätalon Koillismaahan vertautuvan, erästä vienalaiskylää kuvaavan Pirttijärvi-sarjan. Avauksensa ohella se käsitti osat Pirttijärven rantamilla ja muualla (1957), Ristiaallokossa (1963) sekä Selville vesille (1968).
Myös Jaakkolan sarjan kertoja puntaroi yhtäältä tiettömäin taipaleiden takana olevaa eloa yleensä, toisaalta ihmisen aivan tietynlaista suhdetta selkosiin:
”Niin syrjässä muusta maailmasta kuin Pirttijärven kyläpahanen olikin, päästiin sieltä minne vain. Mutta sinne ”minne vain” ei ollut helppo päästä, sillä lähdettiinpä Pirttijärveltä mille ilmansuunnalle tahansa, aina tultiin metsään, ensin nuoreen näreikköön, sitten ikivanhaan selkoseen. […] Siellä metsä eli kontionpesineen ja metsonkiimapaikkoineen ihmisistä välittämättä omaa elämäänsä. Mutta kun ihminen tuli tällaiseen ikivanhaan selkoseen, näki hän sen, samoin kuin kyläahotkin, omien huoliensa ja mietteidensä värittämänä. Siksi vanhassa sananparressa ei suotta sanottu: millainen mies metšäh, sellainen puu vastah.”
Vielä kolmaskin idän kainuisti on: metsätöiden sijaan kontiolahtelainen Jouko Puhakka (1922−2002) kuvasi kalajuttujaan, ammattikalastaja kun alun pitäen oli. Esikoiskokoelma Kalatulet (1958) ehti ilmestyä 1950-luvun puolella, 1958, ja ura jatkui 1990-luvulle asti. Mutta kalajuttuja eli ei, yksi miljöö tai seutu on Puhakan teoksissa ylitse muiden, nimittäin Höytiäinen. Siihen sitoutunutta elämäntapaa, ihmisiä Höytiäisen rannoilla hän romaaneissaan ja novelleissaan alvariinsa kuvaa.
Omanlaisensa päätäntö paitsi Puhakalle myös ehkä laajemminkin kainuisteille on Takametsien evankeliumi (1973), romaani vennamolaisuudesta Pohjois-Karjalassa, väistyvästä elämäntavasta ja autioituvasta maaseudusta.
Paria vuotta myöhemmin Päätalo heittää Iijoki-sarjan kuudennessa osassa, romaanissa Loimujen aikaan (1976) hyvästit tuntemalleen selkoselle, mutta näin on tavallaan laita jo Takametsien evankeliumissa. Puhakka kyllä kuvaa vielä seuraavassakin kokoelmassaan Ukkoahvenia, kalaukkoja ja tuulasöitä (1975) tuntemaansa elämäntapaa, mutta Takametsien evankeliumissa kainuistien marginalisoitumiselle annetaan selvempi asiayhteys.
”Joutuisi myymään tilan, ehkä valtio sen ostaisi. Muuttamaan esimerkiksi kirkonkylään. Tällä hetkellä asiat eivät tuntuneet enää tärkeiltä.
Olisi varmaan ollut parasta kääntyä takaisin etsimään apua rinnassa yltyvään kipuun. Mutta hän ajeli vain rapaista tietä kohti takametsiä, pesäänsä.”
Samaan pesään sopisi tutustua kenties vielä tänäänkin, ainakin jos Matti Kuusta on uskominen:
”useimmille kaupunkilaistuvan Suomen kirjailijoille on pakko saarnata paluuta luontoon, hakeutumista kielen tuoreille lähteille: kansankieleen, puhekieleen, suomalaisten klassikkojen kieleen, irti kotimaisista ja ulkomaisista paperikaavioista.”
Kielen kehityksen ja niin ollen myös kirjallisuuden kielen ”elävä, orgaaninen kehitys” on näet edelleenkin uutta luovien kirjailijan varassa, mutta tuo kieli saa eloisuutensa niistä ympäristöissä, joissa vanhat perinteet ja puheenparret pitävät pintansa. Kainuistinen perinne käy siinä mielessä oivasta dokumentista.
Kinttupolut selkosiin
Tässä SKS:n kirjaston verkkonäyttelyssä on hyödynnetty muun muassa seuraavia aineistoja:
Näyttelytekstin on kirjoittanut Vesa Kyllönen. Hän vastaa myös näyttelykuvista, lukuun ottamatta arkistokuvia Matti Kuusesta, Veikko Huovisesta ja Ilmari Kiannosta. Tytti Rajahonka on auttanut näyttelyn teknisessä toteutuksessa.
Osa näyttelyn kirjoista on esillä SKS:n kirjastossa helmi-, maalis- ja huhtikuun ajan. Tervetuloa tutustumaan!