Tässä verkkonäyttelyssä esittelemme Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perinne- ja muistitietokeruun vaiheita, valotamme keruuvastauksen matkaa valmiiseen antologiaan ja luomme katsauksen keruista toimitettuihin lukuisiin antologioihin. Lopussa kurkistamme vielä SKS:n muistitietokeruiden hyödyntämiseen tutkimuskirjallisuudessa.
Varhaisimmat säilyneet keruuaineistot ovat oppineiden keräämiä. SKS:n ensimmäinen sihteeri, Kajaanin piirilääkäri Elias Lönnrot, kulki vuoteen 1845 mennessä itse tuhansia kilometrejä kansanrunouden keruuretkillä. Pian tämän vaiheen jälkeen hän oli uranuurtaja myös sellaisessa keruutoiminnassa, että pääkaupungista kysytään ja kansa lähettää maakunnista vastauksia kirjeitse. Lönnrotin valmistelemaa Suomalais-Ruotsalaista sanakirjaa varten SKS julkaisi suomalaisten sanojen ja sanontojen keruukutsun sanomalehti Suomettaressa 9.3.1847. Ohjeet olivat seikkaperäiset ja rahapalkintojakin oli luvassa: yksi hopearupla kymmenestä sanakirjaan kelvanneesta.
Sanojen ja sananparsien saamiseksi Tohtori Lönnrotin tekeellä olevaan uuteen Suomalaiseen Sana-kirjaan niin koolta, kuin mahdollista on, pyytää Suomalaisen Kirjallisuuden Seura Helsingissä tämänkautta Suomenkielen ystäviä kokoilemaan ja Seuralle lähettämään alkuperäisiä suomalaisia lauseita, merkintö-sanoja, aseiden ja kalujen nimiä jne, joita ei tähän asti ole kirjakielessä ollut, niinmyös puheenmuotoja ja sananparsia joissa tavallisilla sanoilla on toinen tarkoitus.
Suometar 9.3.1847
Kansanperinteen harrastus vilkastui entisestään 1880-luvulla, ja kansanrunoudentutkimus erkani suomen kielestä omaksi oppiaineekseen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran oma toimitalo valmistui 1890. Nyt oli ainakin vähäksi aikaa riittävästi säilytystilaa aineistoille.
Kirjoitustaito parani, ja kerääjien joukko kasvoi. Autettiin myös nuorta Muinaistieteellistä toimikuntaa (myöh. Museovirasto) painamalla pääotsikolla Muurahaiset kansatieteellisiä kysymyssarjoja ”ylioppilaille ja muille asiaa harrastaville kansalaisille”.
J. E. Ax (myöh. Ailio), Kertomus asunnoista Lopella, 1890. SKS KRA.
Professori Kaarle Krohn esitti yli 60-vuotiaana innovatiivisia ajatuksia SKS:n vuosikokouksessa 1926. Hänen mukaansa satujen, sananparsien ja tarinoiden lisäksi ihmisiltä olisi aiheellista kysellä muistelmia tositapahtumista, ennen kaikkea heidän omista vaiheistaan ja kokemuksistaan:
Vähemmänkin ulkoisesti menestyneen elämään voi sisältyä henkisiä arvoja ja mikäli mahdollista ne olisi saatava esille kuvattavan omilla sanoilla kerrottuna.
Näistä Krohnin varovaisista aprikoinneista kului vielä vuosikymmeniä ennen kuin kirjoittajien ja informanttien oma arki alkoi toden teolla kiinnostaa tutkijoita enemmän kuin näiden taitama kansanperinne.
Tyyni Aatolan tallentamaa perinnettä Teiskosta vuodelta 1911. SKS KRA.
Vanhan Kalevalan ilmestymisestä tuli kuluneeksi sata vuotta 1935. Kalevalan Riemuvuoden Kilpakeräys (KRK) oli suurkampanja, jonka organisoi tohtori Martti Haavio. Hän oli SKS:n itsenäisenä osastona ensiaskeleitaan ottavan Kansanrunousarkiston johtaja. Haavio patisti maakunnat kilpasille, aiheena tarinat ja syntytarut, apuna tanakka keruuopas täynnä tarinamotiiveja.
Riemuvuoden kilpakeräys katseli taaksepäin 1800-luvulle, kun vielä oli sen muistajia. Aineistoa saatiin toistakymmentä hyllymetriä. Pääpalkinnon, 2500 Suomen markkaa, voitti opettaja Artturi Railonsala Nokialta.
Artturi Railonsala, kunniapalkinnon ja Pohjanmaan 1. palkinnon voittaja. Kalevalan Riemuvuoden Kilpakeräyksen tuloskartta. SKS KRA.
Kilpakeräykseen osallistuneista muodostettiin arkiston vakituisten vastaajien verkosto, jolle alettiin 1930-luvun jälkipuoliskolla lähettää perinneilmiöihin liittyviä kyselyitä Kansantieto-lehtisissä. Talvisota katkaisi nämä puuhastelut. Jatkosodan asemasotavaiheessa ehdittiin toisaalta aloitella kenttätöitä Itä-Karjalassa.
Toinen maailmansota jätti pitkät jäljet ihmisten muistiin ja keruutoiminnan painopisteisiin. Sotamuistoja ja siirtoväen kokemuksia – evakkokaskuja ja -muistelmia – alkoivat melko tuoreeltaan kerätä järjestöt, sanomalehdet ja myös SKS:n arkisto. Niitä kirjoitettiin omien järkytysten käsittämiseksi ja käsittelemiseksi, lehdissä julkaistavaksi ja jälkipolvien muistettavaksi.
Vielä 1960-luvun puolivälissä huomattava osa aikuisväestöstä muisti kirkkaasti myös ensimmäisen maailmansodan, itsenäistymisen ja sisällissodan. Kun Suomi oli täyttämässä 50 vuotta, aika alkoi olla kypsä ja korkea myös näiden kokemusten työstämiseen. Kiivaan saatekeskustelun jälkeen SKS järjesti vuonna 1966 muistitietokeruun Vuosien 1917–1918 tapahtumat kansan muistissa ja perinteessä. Yli 20 000 -sivuinen aineisto on valkoinen, punainen ja monivärinen. Se on edelleen ahkerassa asiakaskäytössä ja mainitaan vuosittain monen uuden tutkimus- tai kotiseutujulkaisun lähdeluettelossa. Sen sijaan yleisantologia keruun parhaimmista kirjoituksista on vieläkin tekemättä.
Tuhoutuneita rakennuksia Tampereella 1918, Paavo Mäkisen keruuvastaus. SKS KRA.
1960-luvun muotisanoja olivat muun muassa populaarikulttuuri ja nykyperinne. Professori Matti Kuusen mukaan iskelmä oli nykyajan kansanlaulu ja mainoksen iskulause oli nykyajan sananparsi. Hänen assistenttinsa ja seuraajansa Leea Virtanen toi lastenperinteen keruun ja tutkimuksen uudelle tasolle, viitoittaen tietä arkiston tutkija Ulla Kauhaselle (myöh. Lipponen) ja monille muille.
Nauhurit kevenivät 18-kiloisista kolmikiloisiksi, jolloin kenttätyö mahdollistui aivan uudella tavalla. Kansanrunousarkiston nuori henkilökunta alkoi järjestää kenttätyöhankkeita eri paikkakunnilla yhteistyössä yliopiston kanssa. Nauhojen halvetessa haastateltavien annettiin jutustella kuulumisiaan pitempään ja vapaammin.
Uudenkirkon perinteen nauhoitus Kansanrunousarkistossa 8.10.1957. Haastattelija Lauri SImonsuuri, nauhoitettavat Ulla Toivonen, Maija Rokka, Konsta Sirkiä ja Tilda Sirkiä. SKS KRA.
Vuodenvaihteessa 1968–69 Postisäästöpankki ja Kansanrunousarkisto järjestivät Jätkäperinteen suuren keruukilpailun. Johdanto-otsikoksi oli painettu: ”Pokasahan aika on ohi.” Kohderyhmänä olivat sekä jätkät että näiden ystävät, ja osallistujia motivoitiin mutkattomasti:
Kirjoittakaa aluksi vaikka oman elämänne tarina, jollette tiedä, miten olisi parasta ryhtyä työhön.
Matti Kuusi luonnehti 789 vastaajan parhaimmistoa Oma Markka -lehdessä 4.5.1969:
Noin neljä Haanpäätä on mennyt hukkaan, ja lisäksi parisenkymmentä Päätaloa.
Kallen sekundaarisuutta selittänee, että hän oli tuolloin vasta aloittelemassa Iijoki-sarjaa. Metsätyömiesperinteen keruun tuotokset eivät menneet hukkaan, sillä kilpailun parhaita paloja ryhdyttiin kokoamaan kirjaksi jo samana kesänä.
Metsäkauppaperinteen keruukilpailu 1972 jatkoi jätkäperinteen keruun aihepiirissä. Palkittuja kirjoittajia SKS:ssa 28.6.1972, ikkunan edessä istumassa professori Matti Kuusi. SKS KRA.
Perinteen tai muistitiedon keruun järjestäjillä on usein jo suunnitteluvaiheessa toive kokoomajulkaisusta. Myös osallistujia innostaa suuresti tieto, että valittuja muisteluksia saatetaan melko pian nähdä painetussa kirjassa. Toki myös palkinnot, tutkimuksen auttaminen ja aineiston pysyvä säilyttäminen ovat monille tärkeitä syitä lähteä mukaan.
Keruuantologian toimittajaksi valitulla on rajatusti aikaa ja runsaasti mietittävää. Mikä mahtaa olla se pienistä koostuva suurempi kertomus, jonka teos kertoo? Mitä mahtuu mukaan ja mitä on jätettävä pois? Sopiiko tiivistää, editoida ja stilisoida? Voiko henkilökohtaisia asioita julkaista oikeilla nimillä? Yrittäisikö olla kaikkitietävä juontaja ja tulkitsija vai olisiko sittenkin parempi antaa aineiston puhua puolestaan, jättäen lukijalle enemmän päättelyn vaivaa mutta myös löytämisen riemua?
Kaikki toimittavat tyylillään, mutta yleensä urakka helpottuu loppua kohti. Aluksi on käytävä lävitse koko aineisto, johon saattaa tekstien lisäksi kuulua kuvia tai äänitteitä. Jo tässä vaiheessa poimiutuu helmiä ja karsiutuu vaatimattomimpia. Jatkoon päässeistä on pääteltävä, minkä näköiseksi antologiaksi nämä haluaisivat jäsentyä. Sen jälkeen toimittajan on kylmäpäisesti ryhdyttävä kuulijasta kertojaksi ja koottava käsikirjoitusluonnos, jonka voi näyttää toimeksiantajille ja kustannustoimittajalle.
Masuuni- ja sulattoperinteen kilpakeräyksen 1986-1987 voitti Kauko Grönberg, jonka varhaisimmat muistot liittyvät Wärtsilään. SKS KRA.
Antologia on vastuullinen näyteikkuna keruuaineistossa kuvattuun maailmaan. Jos aineisto on hauska, antologian täytyy naurattaa. Jos työolot näyttäytyvät tarinoissa kohtuullisina, ei olisi reilua nostaa pääasiaksi dramaattisia vääryyksiä ja onnettomuuksia. Jos on koottu kokemuksia terveydestä ja sairaudesta, niiden ei tulisi herättää lukijoissa pelkoa vaan toivoa.
Matka keruukutsun julkaisemisesta antologian ilmestymiseen on pitkä ja monivaiheinen. Aineiston vastaanotto ja järjestäminen, tarinoiden valinta, toimittaminen, lupien kysyminen, kustannuspäätös, taitto ja painotyö tehdään nopeimmillaan alle vuodessa. Joka kerta se vaatii useiden ammattilaisten yhteistyötä. Alkuaikoina askaroitiin lappujen ja liuskojen kanssa, myöhemmin valokopioiden, tulosteiden ja levykkeiden parissa. Tietotekniikan kehittyessä koko prosessi on sähköistynyt, mutta sen vaiheet ja luovat haasteet ovat samoja. Uusi teos on kaikille asianosaisille suuri ilo, ja hyvin toimitettu kirja vain paranee vanhetessaan.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura alkoi 1970-luvun alussa julkaista antologioita eli kokoomateoksia, jotka perustuivat seuran kansanrunousarkiston 1960-luvulla käynnistämiin muistitietokeräyksiin ja aineistoihin. SKS:n keruista on toimitettu yhteensä yli 50 antologiaa, joissa kustantajana on joko SKS itse tai jokin muu kustantamo.
Eri ammattikuntien perinteen keruu on ollut 60-luvun lopulta saakka kiinteä osa SKS:n toimintaa. Käsitteenä perinne ymmärrettiin jo tällöin varsin laajasti: tavoitteena oli kerätä muistitietoa ja dokumentoida ihmisten henkilökohtaisia kuvauksia arjesta ja työstä sekä niiden yhteiskunnallisista muutoksista. Ensimmäiset SKS:n keruukilpailuista toimitetut antologiat, Jätkät sen kun porskuttaa, Jätkän pätkät ja Rakentajan raamit keskittyivät suomalaisten metsätyömiesten ja rakentajien työhön ja työelämään liittyviin kertomuksiin, muistelmiin, kaskuihin ja sutkauksiin.
Pian ilmestyivät myös Kirjattua postia- ja Postin potretti -antologiat postilaisten perinteestä ja muistelmista sekä Alkon historiaa kansan äänellä valottava Kippurahäntä-antologia alkoholiaiheisen perinnekilpailun sadosta. Olla kippurahännässä tai kippurassa on yksi lukuisista humalassa olon nimityksistä.
Sotasavotta-antologia sisältää muistitietoa korsuperinteen keruukilpailusta. Tekstit eivät kuvaa sotaa, vaan miesyhteisöjen elämää ja asumista rintamalla. Palkintolautakunnan puheenjohtajana toiminut Matti Kuusi toteaa antologian esipuheessa:
Tämä on muistitietoa, jollaista luultavasti – ja toivottavasti – mikään myöhempi sukupolvi ei pysty keräämään keskuudestaan.
Huumori liittyy oleellisena osana kaikkiin edellä mainittuihin ja myös myöhemmin julkaistuihin ammattiperinneantologioihin. 70-luvun lopulla ilmestyi myös Matti Kuusen kansanhuumori-antologia Kansanhuumorin kuka kukin on, jonka aineistona on käytetty eri keruuaineistoja, mm. vuoden -78 henkilökaskujen keruukilpailun kirjoituksia. Muutamia kasku- ja sananparsiantologioita julkaistiin myös 1980-luvulla.
1980–90-luvun antologiat jatkoivat vahvasti aiempaa ammattikuntien ja erilaisten kiinteiden työyhteisöjen esiintuomista. Näille työyhteisöille oli muodostunut aivan omanlaistaan perinnettä, jota haluttiin dokumentoida. Julkaistut antologiat avasivat näkymän maailmaan, josta viralliset asiakirjat pääosin vaikenivat. Aiheina olivat esimerkiksi kaivosperinne ja metalliteollisuus, insinööriperinne, poliisit ja maanviljelijöiden työ.
Oikeuden ja lainkäytön historia on myös ollut värikästä. Puolesta ja vastaan: kansa käräjillä -antologia sisältää paljon mehukkaita kaskuja ja tarinoita muun muassa tuomareista ja lautamiehistä, sekä korven kätköistä lakitupaan päätyneistä pontikankeittäjistä. Kansan suussa kulkeneen käräjöintiperinteen lisäksi oikeuslaitoksessa työskennelleiden muistitiedosta on julkaistu antologia Oikeutta maalla ja kaupungissa. Kuten sananparsi sanoo:
Ei se paljon tiijä, joka ei oo lakituvan ovvee aukassu.
Eri työelämään liittyviä kilpakeruuaineistoja on myös koottu samoihin kansiin suomalaisen työn historiaa valottavassa laajassa antologiassa Leivän tähden. Myös työttömät ovat saaneet äänensä kuuluviin Työttömän tarina -antologiassa.
SKS:n keräämää eri potilasryhmien muistitietoa alettiin myös julkaista: esimerkiksi parantoloissa oli kehittynyt omalaatuinen osakulttuuri, jota potilasyhteisö ylläpiti. Parantolaelämää-antologiassa kuvataan kokemuksia tuberkuloosiparantoloissa hoitona käytetystä hallimakuusta, eli makaamisesta useita kertoja päivässä hallissa avoimessa tilassa ja raittiissa ilmassa. "Hallikunnat" muodostivat tiiviitä yhteisöjä omine perinteineen.
Myöhemmin myös reuma- ja syöpäpotilaiden kokemuksista julkaistiin antologiat. Etenkin reumaan liittyi monenlaista kansanlääkintää kuppareista muurahaisiin sekä vitsejä ja kaskuja:
Viimeinen toivo, sano Käläviän akka kun poikansa kusiaispesään heitti.
Useissa tietyn teeman ympärille rakentuneissa antologioissa on runsaasti myös elämäkerrallisia kirjoituksia. Omaelämäkerralliset tekstit ja elämänkaari korostuvat esimerkiksi SKS:n vuonna 1988 julkaisemassa toimihenkilöperinteen antologiassa. SKS julkaisi 90-luvun alussa kaksi kokonaan omaelämäkertoihin keskittyvää antologiaa: ensin ilmestyi Satasärmäinen nainen naisten omaelämäkerroista ja pian tämän jälkeen Eläköön mies: mieselämäkertoja. Myös esimerkiksi taiteen kokijoiden ja tekijöiden elämäkertoja on julkaistu.
2000-luvulle tultaessa antologioiden aiheet jatkoivat monipuolistumistaan. Aiheina ovat olleet esimerkiksi suomalaisten vapaa-aika, arki ja luontosuhde. Luontosuhdetta käsitellään suokokemusten muodossa teoksessa Suon syvä syli. Meidän lehmät -antologiassa taas kerrotaan suhteesta tärkeään maaseutua symboloivaan eläimeen.
Aivan viime vuosina antologioita on julkaistu makumuistoista, mökkeilystä ja kyläilystä. Ensin mainitussa makumuistoja sisältävässä Ruoka-Kalevalassa päästään tutustumaan esimerkiksi sellaisiin nykypäivänä eksoottisilta kuulostaviin perinneruokiin kuin jauhoista valmistettuun eräänlaiseen esitalkkunaan eli muttiin tai pepuun.
Vuonna 1999 SKS keräsi suomalaisten päiväkirjoja yhdestä tavallisesta arkipäivästä Kalevalan 150-vuotisjuhlan kunniaksi. Keruu toistettiin vuosina 2009 ja 2019. Kahdesta ensimmäisestä keruusta on julkaistu antologiat Suomalaisen päivä ja Ihan hyvä maanantaiksi, jotka ovat oivia kurkistusaukkoja suomalaiseen elämään. Suomalaiset ovat myös kertoneet arkisesta median käytöstään teoksessa Yksi päivä mediaa.
2000-luvulle tultaessa antologioissa esiin nousevia teemoja ovat myös siirtolaisuus, muuttoliike ja matkustus. Suomessa asuvien maahanmuuttajien elämäkerroista on julkaistu antologia Sama taivas, eri maa. Suomalaiselämää Espanjassa kertoo puolestaan Espanjan suomalaisten kokemuksista ja Kaipaus Karjalaan -antologiassa tarkastellaan kotiseutumatkailua.
Eri ammattikuntiin ja työyhteisöihin liittyvien keruuantologioiden julkaisu on jatkunut 2000-luvulla runsaana. Muistelijoina ovat olleet esimerkiksi terveydenhoitohenkilöstö, sota- ja varusmiespalveluksessa olleet, apteekkarit ja farmaseutit, kotiapulaiset, lääkärit ja eläinlääkärit. Onpa yksi sarjakuvateoskin toimitettu komennusmiesten tarinoista. Tuorein aihepiiristä julkaistu teos on Itärakentajat – työmailla Neuvostoliitossa.
Työn ja vapaa-ajan merkityksen lisäksi myös muu arjen historia, suku, perhesuhteet ja elämäkerrat ovat antologioiden teemoina. Karjalaisten elämäkerroista on julkaistu antologia Se minkä jaksat kantaa. Suvun suuri kertomus taas sisältää muistitietoa suvun ja perheen näkökulmasta. Pääosassa näissä teoksissa ovat oma, vanhempien ja isovanhempien elämä, joista kertomisen kautta tulkitaan menneisyyttä ja omia sukujuuria. Myös isyyteen liittyviä muistelmia ja kertomuksia on julkaistu teoksessa Isää etsimässä.
Kansanrunousarkiston keruuaineistoja on käytetty suomalaisessa folkloristisessa ja etnologisessa tutkimuksessa lähdeaineistona erittäin monipuolisesti. Tutkimus on usein myös monitieteistä, ja yhteydet ovat vahvimmat esimerkiksi yhteiskuntatieteisiin, historiantutkimukseen ja kirjallisuudentutkimukseen, joissa muistitietoa ja elämäkertoja on käytetty tutkimusaineistona jo pitkään.
Muisteluaineistojen, eli muistitiedon, merkitys alkoi painottua folkloristisessa tutkimuksessa 1990-luvulta lähtien. Ulla-Maija Peltosen väitöskirjassa Punakapinan muistot vuodelta 1996 muistitiedolla oli jo itsenäinen rooli tutkimuksen päälähteenä. Peltonen hyödynsi tutkimuksessaan mm. vuosien 1917–1918 muistitietokeruuta. Jyrki Pöysän tutkimus metsätyöperinteestä, Jätkän synty, ilmestyi heti seuraavana vuonna.
SKS:n keruuaineistoja hyödyntäneitä ja muistitietoa painottaneita kulttuurien tutkimuksen alan väitöskirjoja on ilmestynyt 2000-luvulla runsaasti. Aiheet ovat ulottuneet nykyihmisen kulttuurisesta luontosuhteesta evakkolapsuuden ja sisällissodan muistelukerrontaan. Pääset tutustumaan tutkimusten viitetietoihin seuraavasta Lähteitä ja tutkimuksia -osiosta.
Tutustu SKS:n arkiston keruutoimintaan arkiston sivuilla: Keruutoiminta.
SKS:n keruuaineistoista toimitetut antologiat ovat saatavilla SKS:n kirjastosta.
Voit selata tutkimusten viitetietoja ja tarkistaa niiden saatavuuden SKS:n kirjaston hakupalvelussa: Tutkimuskirjallisuutta keruuaineistoista. Listaus ei kuitenkaan ole kattava ja siitä puuttuvat esimerkiksi tutkimusartikkelit.
SKS:n suomalaisten sanojen ja sanontojen keruukutsu ilmestyi Suomettaressa 9.3.1847 ja se on avoimesti saatavilla Kansalliskirjaston digitoiduissa aineistoissa.
Näyttelyn etusivun julisteessa Väinö Kaukonen haastattelee Outi Nykästä Akonlahden Naurislahdessa 1943.
Näyttelyteksteistä vastaavat Juha Nirkko ja Emilia Tuohimetsä. Vesa Kyllönen on ottanut näyttelyn valokuvat ja Tytti Rajahonka on auttanut teknisessä toteutuksessa. Näyttelyssä käytetyt arkistokuvat kuuluvat SKS:n arkiston perinteen ja nykykulttuurin kokoelmaan.