Mestari ja Reino
Vahtimestari Vihervaara on vaikuttava mies. Hän on yhtä pitkä ja komea kuin hänen uransa talossa – vuodesta 1904 aina vuoteen 1947 – ja hän pukeutuu kuin pankinjohtaja. Talvisin hänellä on yllään pitkä oravannahkaturkki, musta kriminnahkainen lakki, kädessään hopeapäinen keppi, huulessaan sikari. Mutta työpaikalla – muistelee Vihervaaran juoksupoika Reino Rautavaara puoli vuosisataa myöhemmin – hän kuorii päällysvaatteet, ottaa kovan kauluksen, rinnuksen ja rusetin pois ja alta paljastuu työläinen paksussa flanellipaidassaan.
Folkloristi Oskar Loorits ja vahtimestari Vihervaara vuonna 1927. SKS KIA, SKS:n arkisto.
Juhana Elias Vihervaara aloittaa työssään marraskuussa 1904. Seuran silloinen esimies Eliel Aspelin-Haapkylä ilmaisee Vihervaaran aseman ykskantaan: vastaatte Seuran talosta ja kokoelmien säilymisestä. Vihervaaran kohdalla kyse ei kuitenkaan ole niinkään kokoelmanhoidollisesta kuin isännöitsijän vastuusta. Muistelmissaan Vihervaara kertaa esimiehensä ohjeet:
”Uuneja ei saa lämmittää iltapäivällä. Ulko-ovet suljetaan klo 9 ip, mutta sitä ennen on tarkastettava talo ullakosta kellariin asti, kellään ei ole oikeutta jäädä työskentelemään tarkastuksen jälkeen. Erikoisesti on kiinnitettävä huomio uuneihin ja valaistuslaitteisiin.”
Viraabelitöinään vahtimestari Vihervaara hoitaa seuran suojissa toimivien Tiedeakatemian ja Suomalais-ugrilaisen seuran julkaisujen lähetyksiä. Kirjallisuuden Seuran ”kameelin” selässä saattaa kulkea 40 kiloakin kirjoja; isompi osa selässä, osa rinnan puolella.
Kello kolme iltapäivällä vahtimestari Vihervaara lähtee käymään kotonaan kahvilla.
Iltaisin vahtimestari Vihervaara hoitaa SKS:n juhlasalin tapahtumat ja kokoukset. SKS:n johtokunnan kokouksen puolivälissä, muistelee silloinen kirjastonjohtaja Eino Nivanka maaliskuussa 1980,
”juhlasalin ovi aukesi ja vahtimestari Vihervaara astui juhlallisesti sisään suuri teetarjotin kädessään. Hänellä oli aina korkea kaulus, oli puettu sellaiseen vanhan ajan arvokkaaseen tyyliin. Oli todellakin juhlava näky, kun hän sen suuren teetarjottimensa kanssa arvokkaasti käveli salin poikki ja sitten laski sen pöydälle.”
Vahtimestari Vihervaara on kuin seuran tunnus. Hänet muistavat kaikki.
Kun vahtimestarin lapset ovat nuoria, auttaa poika kesälomallaan kirjatilausten kuljettamisessa. Elli Marsio kirjoittaa kirjeessään alkusyksystä 1914:
”Maaseututilauksia emme myöskään ole aivan heti toimittaneet – on odotettu kunnes pakettia on kerääntynyt hyvä hevoskuorma ja sitten lähetetty jonoon seisomaan ja odottamaan vuoroaan. Tänään meni vahtimestarin poika käsirattailla, kun emme raaskineet ottaa hevosta. Poika lähti kotoa jo ½ 7 aamulla ja palasi vasta klo 1!"
1937 SKS:n kansanrunousarkiston amanuenssiksi valittu Jouko Hautala muistelee 1970-luvun lopussa, että vanhemmiten vahtimestarilla on tapana postia tuodessaan jäädä hetkeksi kansanrunousarkistoon ja kertoilla jokin muistelmansa. Muistelmia on lopulta niin viljavasti, että vahtimestari Vihervaara päättää kirjoittaa niistä hyvän joukon ylös. Kaskuja ja sattumuksia hänellä on niin kapina-ajalta kuin arjesta, mutta varsinkin esimiehestään Kaarle Krohnista. Krohnin ihmisystävällisyyttä vahtimestari Vihervaara ei lakkaa korostamasta.
SKS:n väestönsuojelujoukot koolla. Etualalla vasemmalta lukien: Erkki Itkonen, Jouko Vesikansa, talonmies Mauri Pasola, Eila Saarto, vahtimestari Vihervaara, Kustaa Vilkuna, Aarne Anttila, Hannes Teppo ja Lauri Hakulinen. Miesten taustalle jääviä nuoria naisia ei ole varmuudella kyetty tunnistamaan. Aarne Anttilan edessä hymyilee hänen poikansa Jarmo, ja Hannes Tepon takana luultavasti Jarmon isoveli Ari. Anttiloiden koti oli talon kolmannessa kerroksessa. SKS KIA, SKS:n arkisto. 1939.
Reino Rautavaara tulee taloon töihin suoraan koulusta, 14-vuotiaana vuonna 1927. Hänelle tarjotaan 300 markkaa palkkaa – samaan aikaan vahtimestari Vihervaara saa 2100 mk ja kustannustoimiston hoitaja neiti Bohm 2300 mk palkkaa. Hänestä tulee vahtimestari Vihervaaran juoksupoika.
Rautavaaran tehtäviin kuuluu juosta pitkin kaupunkia: hän kerää jäsenmaksuja, hankkii tilauksia ja jakelee aina uusia osia Suomen kansan vanhoja runoja -sarjan aikoinaan tilanneille. Ovelta ovelle kiertäminen ei ole aina mukavaa, ”eikö se koskaan lopu se vanhojen runojen ilmestyminen” saattavat asiakkaat nurista, kun Rautavaara pyytää maksua.
Reino Rautavaara vierailee päivittäin myös Kirjavälityksessä Kluuvikadulla. Kirjavälitys sijaitsee 5. kerroksessa, hankalassa paikassa. Sinne on raahattava myytävät kirjat ja haettava palautettavat, joita usein on, koska SKS:n tieteelliset julkaisut eivät mene helposti kaupaksi. Rautavaaralla on kottikärryt kirjojen kuljetusta varten.
Muuten nuori Rautavaara tekee, mitä vahtimestari Vihervaara käskee tehdä. Kuten esimies Aspelin-Haapkylä on tähdentänyt vahtimestarille, tupakanpoltto on ehdottomasti kielletty Seuran huoneustoissa ja portaikossa: "Poikkeus tähän kohden myönnetään kokousten aikana vain valmistusvaliokunnan (johtokunnan) jäsenille." Joku johtokunnan herroista tumppaa kuitenkin sikarinsa aina SKS:n portaikon seinään. Siitä jää ruma jälki, mikä ärsyttää vahtimestari Vihervaaraa. Hän pyytää juoksupoikaansa kirjoittamaan rappuun lapun ”älä tumppaa sikaria portaikkoon”. Siihen tumppaaja vastaa myöhemmin ärtyneellä vastatekstillä. Tumppailun lappu saa kuitenkin loppumaan, muistelee Rautavaara vuonna 1974 nauhoitetussa haastattelussa.
Vahtimestarintoimensa ohella kelpo työntekijäksi havaittu Reino Rautavaara toimii myöhemmin SKS:ssa kustannusvaraston hoitajana. SKS KIA, SKS:n arkisto.
Kun Reino Rautavaaran on lähdettävä SKS:sta, jää hän kaipaamaan sekä taloa että vahtimestari Vihervaaraa. Heidän välinsä eivät kuitenkaan katkea, ja myöhemmin, sodan jälkeen vahtimestari Vihervaara on myötävaikuttamassa siihen, että hänen seuraajakseen valitaan juuri Reino Rautavaara. Rautavaarasta itsestään tulee myöhemmin hyvin hallitseva hahmo talossa – hallitseva luotettavalla ja lempeällä tavalla – aivan kuten edeltäjästään Mestari Vihervaarasta. Eino Nivangan sanoin talon uusi vahtimestari on nimittäin ”mies mitä oivallisin”.