Siirry pääsisältöön
Näyttää siltä, että selaimesi on Internet Explorer 11 tai vanhempi. Selainta ei tueta, joten käytä muuta selainta.

SKS:n kirjaston verkkonäyttelyt

Eläköön Eeva! – Eeva Joenpelto 100 vuotta

Verkkonäyttely 7.6.–31.8.2021

 

Jokainen ihminen on elämänuskon ja -tahdon monumentti.

Peräti seitsemällä vuosikymmenellä vaikuttaneen kirjailija Eeva Joenpellon (19212004) syntymästä tulee 17. kesäkuuta kuluneeksi 100 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi olemme koonneet verkkonäyttelyn SKS:n kirjaston ja arkiston kokoelmiin kuuluvista Joenpellon aineistoista. Näyttelyssämme painottuvat erityisesti kirjailijantyön arki ja innoituksen aiheet. 

Suppeampi näyttely on esillä SKS:n kirjastossa.

Tervetuloa!

Kirjailijan alkutaival

Eeva Joenpellon tie kirjailijaksi ei liene tavallisin. Rahanpuutteen ohella ratkaisevin käytännön elämän sysäys oli kai ikävystyneisyys, kotiinjääminen pienen lapsen kanssa.

 

Eeva Joenpelto ja Jarl Hellemann kaivolla

Kuvaaja tuntematon. SKS KIA, Eeva Joenpellon arkisto.

 

Jo sotien aikaan Joenpelto oli tutustunut Jarl Hellemanniin, josta tuli pian Tammen toimitusjohtaja ja tunnetun Keltainen kirjasto -sarjan peruskiven luoja. Hänen kauttaan Joenpelto likeentyi paitsi tanskalaistaustaisen Hellemanin kansainvälistä elämäntyyliä myös ajan kirjallisia virtauksia. Keltaisen kirjaston käännöksiin, eritoten William Faulknerin romaaneihin, tutustumisen myötä urkeni aivan erityinen näkymä siihen, mitä kirjallisuus Joenpellon kohdalla voisi tarkoittaa.

 

Seitsemän päivää -romaani tulppaaneilla

 

Ensi askeleensa kirjailijana Joenpelto otti salanimien turvin. Eeva Helteen nimellä ilmestyi viihderomaani Seitsemän päivää (1946), jonka takakannen kuvaus ei ole vaatimattomimmasta päästä:

Tekijän ihmiskuvaus on harvinaisen kypsää, hänen sanontansa omintakeisen tiukkaa ja kaikista sovinnaisuuden kahleista vapaata. Romaanin suurimpia ansioita on sen kirpeän satiirinen kuvaus eräistä sota-ajan ihmistyypeistä – siinä valossa nähtynä tekijän peloton, paljastushaluinen realismi osoittautuu terveen, positiivisen elämänkatsomuksen ilmaukseksi.

Seitsemän päivää kuului ”sodastapaluukirjallisuuteen” ja oli Joenpellon sanoin ”pikkupornoinen” kirja, joka yhdisteli dekkarirakenteeseen aikalaisittain rohkeaakin seksuaalisuuden kuvausta. Omanlaisensa alku siis. Arvosteluja Seitsemästä päivästä ei juurikaan ilmestynyt.

 

Tulee sittenkin päivä -romaani tulppaaneja vasten

 

Toista salanimellä, nyt Eeva Autereena, julkaistua teosta Tulee sittenkin päivä (1950) Joenpelto ei välittänyt juuri edes muistella. Sen hän kirjoitti pitkälti rahantarpeesta, mutta ainakin kirjallisuudentutkija Kai Laitisen mukaan se on tasoltaan jo aivan muuta kuin esikoinen: ympäristö- ja henkilökuvauksessa kirjoittaja on ottanut kasvupyrähdyksiä ja tulevista voimannäytöistä on jo viitteitä.

Viihdekirjoista Joenpelto siirtyi kuitenkin hetkellisesti aika toisenlaisiin kirjoitustöihin: hän suomensi neulemalleja, lastenkirjoja ja viihderomaaneja Tammelle useamman vuoden – ja ansaitsi niillä eittämättä paremmin kuin Tulee sittenkin päivän kaltaisilla romanttisilla kertomuksilla. Joenpelto kuului myös Lea Karvosen salanimen taa kätkeytyvään kollektiiviin, ja vaikka pimentoon on osin jäänyt, mitä kaikkea Joenpelto tarkkaan ottaen käänsi, lienee ehkä useampikin Enid Blytonin Viisikko-seikkailuista hänen käsialaansa.

 

Kaakerholman kaupunki -romaani

 

Samana vuonna – itse asiassa jo ennen Tulee sittenkin päivää – julkaistua Kaakerholman kaupunkia Joenpelto pitää varsinaisen kirjailijanuransa alkuna. Sen ilmestyessä hän oli 29-vuotias. Prosessi oli kuitenkin työläs, eikä Joenpelto kehdannut kertoa äidilleenkään kirjoittavansa romaania, koska ei sen valmistumiseen oikein jaksanut itsekään uskoa.

Aina uusia teoksia

Nyt käynnistyi Joenpellon ura. Laajan esikoisteoksen jälkeen tuli hyvä rypäs pienoisromaaneja, ensimmäisenä Veljen varjo (1951), joka valmistui kolmessa viikossa. Nimensä mukaisesti se käsitteli sitä surua ja tuskaa, jotka veljen kaatuminen sodassa hänen perhepiiriinsä varjona langetti.

 

Veljen varjo -romaani

 

Myös Johannes vain (1952) valmistui nopeasti.

 

Johannes vain -romaani

 

Pienoisromaanista ilmestyi tuota pikaa myös ruotsinnos.

 

Bara Johannes

 

Kivi palaa (1953) puolestaan opetti Joenpellolle, kuten Juhani Salokannel kirjoittaa,

että tätä ammattia ei voisi lopullisesti koskaan oppia; kirjailija on aina yhtä hyvä kuin hänen tuorein teoksensa. Häntä suorastaan masensi tieto siitä, että joka kerta edessä on uudet vaikeudet voitettavana, eivätkä ne kirja kirjalta pienene vaan kasvavat. Ja ellei niitä kukistaessaan pane kaikkea peliin, se näkyy heti tuloksessa.

Itse Joenpelto arveli, että kirjoittamisen on jopa ”määrä tulla kirja kirjalta vaikeammaksi. Jokainen uusi työ on aina uusi aloitus, jokaista menestystä jos tappiotakin seuraa entistä työläämpi ähellys eikä päämäärää saavuta koskaan.”

 

Joenpelto aitalla

Kuvaaja tuntematon. SKS KIA, Eeva Joenpellon arkisto.

 

Joenpelto onkin kuvannut seinän nousseen tässä vaiheessa pystyyn. Ensimmäiset 10 vuotta kirjailijuutta olivat olleet hänelle verrattain helppoja, sillä teoksia syntyi osin vanhan pohjalta. Mutta nyt, 40-vuotiaana, hän koki kirjoittaneensa itsensä loppuun.

Neito kulkee vetten päällä (1955) tuli kuitenkin vain yhden välivuoden jälkeen. Tämä ”käännekohta” tarkoitti, että ujostelleesta Joenpellosta sukeusi ryhdikäs. ”Se muutti jopa käsialan aivan kokonaan.”

Neito oli myös Joenpellon läpimurtoteos, jopa niin, että tuonnempana teosta on käännetty esimerkiksi norjaksi, puolaksi ja islanniksi. Niin yhtä kaikki alkoi Joenpellon kerronnassa laveamman epiikan aikakausi.

Arkiset rutiinit

Puoli kahdeksalta on lyötävä ensimmäinen lyönti.

Ensin Joenpelto kirjoittaa edellisen päivän tekstin puhtaaksi, sitten jatkaa sen pohjalta eteenpäin. Kahteentoista hän kirjoittaa, sillä se on hyvää aikaa. Puolenpäivän perästä alkaa kuitenkin yleensä kangertaa, ja kahdelta viimeistään on lopetettava. Tämä oli Eeva Joenpellon kirjoittajanrytmi, viikosta toiseen, ja vuodesta.

"On luonteen heikkoutta ja mahdollisten lahjojen haaskaamista, ellei kirjailija jokaisena jumalan päivänä kirjoita ainakin kolmea liuskaa", hän kirjoitti Parnassossa vuonna 1995 ilmestyneessä artikkelissaan "Mitä kirjailija odottaa kustantajalta".

 

Kuvaaja tuntematon. SKS KIA, Eeva Joenpellon arkisto.

 

Joenpellon tapaa kirjoittaa on niin kirjailijahaastatteluissa kuin -kuvissakin tuotu tavan takaa esiin. Se, kirjoittaminen, oli hänelle aina kovaa työtä, ja "kokoaikatyötä – muussa ammatissa olevat eivät voi käsittää sitä, että tätä tehdään yötä päivää ja unessakin". Tekstiä syntyi päivätasolla viitisen liuskaa sekä kolme sutattua luonnosriviä seuraavaa työpäivää varten.

 

Ote Joenpellon esitelmästä

Päätöskappale Joenpellon esitelmää Kirjailijan taustatöistä. SKS KIA.

 

Silti työtä rajasivat tietyt vakiintuneet rituaalit. Joenpellolle tärkeää oli esimerkiksi aamuinen kävely rantamökille, jossa hän kirjoitti, halkojen keruu ja rämäyttäminen lattialle, tulenteko takkaan ja sitten töiden aloittaminen. Rämähtämisen ääni auttoi kai virittymään, ja palavan tulen ääni keskittymään. Toki päivän mittaan esimerkiksi "hillitön kahvinjuontikin" kuului ylläpitäviin päivittäisiin rituaaleihin.

Kun Joenpelto ei kirjoittanut, hän teki mieluusti kevyttä ruumiillista työtä, voimisteli vaikka sitä syvästi inhosikin, tai vietti aikaa perheensä kanssa. Myöhemmällä iällä opettelemansa autoilun hän koki rentouttavana. Ikävinä hetkinä Joenpelto saattoikin ottaa auton ja lähteä keskellä pahimpia ruuhkia, esimerkiksi Helsingin Hakaniemeen, jolloin ajatukset oli pakko keskittää autoiluun.

Kun sieltä selviää hengissä kotiin, tuntuu huomattavasti helpommalta.

 

Ote Joenpellon muistiinpanoista

Liuska Joenpellon arkiston muistiinpanoista, katkelmista ja tausta-aineistoista. SKS KIA.

 

En usko omalta kohdaltani kovin tietoisen rakentamisen välttämättömyyteen. Jos ihmisiä on paljon ja materiaalia runsaasti, kirja rakentaa itse itsensä.

Eepikkona Joenpelto alkoi kuitenkin havaita tarinan vasta 80 kirjoitetun liuskan jälkeen. "Ahkeruus ja vissi sitkeys" ovatkin tarpeen epiikassa. "Kraanakirjoittamista" on sen sijaan kaikki laiskuudesta johtuva, "kaikenlaisen valikoimattoman, usein hyvin itsekeskisen materiaalin paneminen sellaisenaan paperille", kirjoitti Joenpelto vuoden 1978 Parnassossa.

 

Kuvaaja tuntematon. SKS KIA, Eeva Joenpellon arkisto.

 

Omaa kirjailijuuttaan puntaroidessaan Joenpelto arveli olevansa ainakin joustava. Se helpotti romaanihenkilöiden hahmottelua, koska Joenpelto koki helpoksi lähestyä ihmisiä ja omaksua heidän ajatuskantojaan. Tähän tapaan hän ajatteli jo vuoden 1951 Nuoren Voiman haastattelussa:

Kirjailijan on mielestäni astuttava ulos oman minuutensa ahtaasta kehästä.

Toisaalta hänen kaltaisessaan kirjailijassa haitat myös kimppuuntuivat: yksisilmäisyys, mustavalkoisuus, omissa ympyröissä pysytteleminen sekä liika eristyneisyys olivat varmasti omiaan vahvistamaan Joenpellon ajatusta alituisesta aihepulastaan.

Talvien ahkeruus

Joskus on sanottu päivitellen, että panen ihmiset liiankin koville, en päästä ketään helpolla.

Eeva Joenpeltoa kiehtoi jännite niin ihmisten kuin ihmisen ja yhteiskunnan välillä. Miljöö, johon Joenpelto ihmisensä asetti, olikin usein jonkinlaisen jälleenrakennuksen mailla: tilanteessa, jossa oli aloitettava alusta ja pyrittävä sopeutumaan uuteen – kriisin sijoilla. Kriisit olivat Joenpellolle itselleenkin tuttuja ja usein sytykkeenä kirjoittamistyölle – "kyllä maailman keljuus kirvoittaa kirjaimia, se antaa painetta, millä tekstiä sitten syntyy", hän kirjoitti.  

Kaikki ne vastaan tulleet ja -tulevat hankalat tapahtumat tuntuivat auttavan Joenpeltoa ymmärtämään ihmisyyttä, helpottivat ihmisenä olemisen kuvaamista, tuota kirjailijan "tuiki raskasta ja usein toivotonta" tehtävää. Joenpelto osasi antaa ihmisilleen mahdollisuuden olla epätäydellisiä, tehdä virheitä ja erehtyä. Hän katseli ihmisiään myötätunnolla, aina kunnioituksella. Joenpellolle hänen ihmisissään "kukki koko elämän kauneus ja murhe".

 

Ei ryppyä, ei tahraa -romaani

 

Eeva Joenpelto ei päästänyt itseäänkään helpolla. Alustuksessaan kirjailijantyöstä hän totesi:

Jokainen työnsä vakavasti ottava kirjailija pyrkii kehittämään kykyään sanoa sanottavansa mahdollisimman hyvin, opiskelee kirjoittamista samalla kun seuraa maailmaa ympärillään.

Ja niin hän toimi, ei koskaan pysähtynyt vaan oli alati kiinnostunut, otti selvää, tutki maailmaa – teki työtä. Kesät Joenpelto kirjoitti, talvet puursi sen teeman ja aikakauden ympärillä, johon oli kulloinkin sukeltamassa. Se vaati kärsivällisyyttä ja istumalihaksia sekä "paljolti puhelimenkäyttöä, ihmisten kiusaamista, turhaa juoksua, kirjastoissa istumista, jatkuvaa valintaa".

 

Kuvaaja tuntematon. SKS KIA, Eeva Joenpellon arkisto.

 

Mutta kuinka hän rakastikaan tutkimusretkiään! Joenpelto uhrasi enemmän tarmoaan taustatyölle kuin itse kirjoittamiselle. Hänelle kaikki kaunokirjalliset tekstit keskustelivat aiemman kirjallisuuden kanssa, sillä "ilman menneisyyden tajua ajankohtainen kirja kaikessa mahdollisessa verbaalisessa loistossaankin vaikuttaa sumuiselta, muistinsa menettäneen ihmisen luomalta".

Tutkimustyö saattoi olla niin hedelmällistä, että itse romaani oli hukkumassa detaljien alle – oltiin siis vaaran vyöhykkeellä: "tietämätön kun [kirjailija] useimmilla elämänaloilla on, hänet helposti valtaa halu näyttää julki vasta saavutettua viisauttaan – ja romaani alkaa painua vinoon". Joenpellon lähipiiri joutui kuuntelemaan loputtomia luentoja epämääräisistä aiheista.

Joskus tiiviin tutkimustyön tuloksena oli niin vahva oma mielikuva kuvattavasta aiheesta, että todellisuus hävisi sille. Eräälläkään kertaa Joenpelto ei rohjennut lähteä kirjakauppiaiden ja kustantajien yhteiselle Leningradin retkelle, koska matka olisi saattanut pilata sen Pietarin, jonka "vanhat oppaat ja tutkielmat, elämäkerrat ja emigranttien kuvaukset olivat tehneet minulle sopivalla tavalla eläväksi".

 

Ote Joenpellon muistiinpanoista

Pätkä esitelmän Kirjailijan taustatöistä käsikirjoitusta. SKS KIA.

 

Taustatyön tarkoituksena oli omaksua tietty aika ja luoda teokselle miljöö niin, että henkilöt liikkuisivat siinä luontevasti. Joenpelto ei välittänyt runsaasta kuvailusta, ei osoittelusta vaan pyrki ilmaisuun, jossa ajan henki tuli ilmi henkilöiden toimissa ja tavassa olla ja sanoa. Ihmiset syntyivät tarinaan vasta, kun maailma oli valmis.

Luomisen tuska (ja ihanuus)

Eräänä talvena havahduin tällaisesta horroksen kaltaisesta olotilasta ja ryhdyin kyselemään, milloin mahtaakaan olla joulu. Minulle kerrottiin, että tammikuu oli jo lopuillaan. Nähtävästi olin siis järjestänyt joululahjat, koristanut kuusen, kenties yrittänyt laulaa joululaulujakin, koska kukaan ei sitä joulua valittanut. Mieleeni se ei ollut jäänyt sen enempää kuin jokin aamuinen pukeutuminen.

Näin Eeva Joenpelto muisteli teoksessa Miten kirjani ovat syntyneet (1969). Luomistyö saattoi parhaimmillaan viedä Joenpellon mukanaan niin, että maailma ympäriltä hälveni. Matka itse kirjoittamisvaiheeseen oli kuitenkin pitkä ja työläs – sitä työläämpi, mitä enemmän oli jo tullut kirjoitettua – "kirjailija vääntelee takkiaan, karistelee taskujaan, vieläkö löytyisi jotakin - ".

 

Halusit tai et -romaani

 

Joenpellolle kaiken kirjoittamisen ytimessä oli se, että kirjailijalla oli yhä mielessään jokin asia, jolle kaipasi selitystä: "kun hänellä ei ole enää kysyttävää, hänen tuotantonsa loppuu kuin itsestään." Siksikin kirjailijan on pysyttävä koko ajan hereillä, aktiivisena – luettava, luettava, luettava – kuten hän kirjasi esitelmäänsä Miten kaunokirjailija lukee tietokirjallisuutta:

Hän lueskelee kaikenlaista, puoliksi haluttomasti. Hän tuntee tuskaisesti, että ajatuksia pitäisi olla eikä niitä ole. Innostusta ei kovin paljon liioin, hyvä jos edes laimeaa uteliaisuutta. Hän lukee romaaneja tietysti myöskin, mutta samaan tapaan kuin suutari katselee toisen suutarin tekemiä tallukoita: mitä parempia ne ovat, sitä enemmän hän masentuu. Ja niin hän palaa taas lehteilemään elämäkertateoksia, matkakertomuksia, jopa väitöskirjojakin. Ja ennemmin tai myöhemmin hän innostuu, saa iskun ja havahtuu hereille.

 

JOttei varjos haalistuisi -romaani

 

Inspiraatiota metsästettäessä millä tahansa tiedonmurenalla tai kohtaamisella saattoi olla käänteentekevä vaikutus.  Tarvittava ajatus saattoi syntyä yhtäkkiä, yksittäisestä kuullusta tai luetusta lauseesta, joka "muodostui voimakkaaksi aistielämykseksi, aivan kuin avaimeksi kirjaan".

Useimmiten Joenpelto tavoitti liki näynomaisesti sen elämänpiirin tai miljöön, johon tuleva tarina sijoittuisi. Näin kävi, kun käsiin sattui Nahkurin käsikirja, jossa kerrottiin, kuinka "jonkin nahan peittaamisessa koiranlanta edelleen oli kaikkein parasta käyteainetta." Pikku yksityiskohta avasi Joenpellolle koko vanhanaikaisen nahkimon pihamaan – ja karvarin sukutarina alkoi syntyä. Alkuna Halusit tai et -romaanille (1969) taas oli kokemus miehestä, jota Joenpelto oli joutunut elämässään pakkoauttamaan.

 

Neito kulkee vetten päällä -romaani

 

Oli alkusyy mikä tahansa, seurasi inspiraatiota helpotuksen tunne – jotakin sanottavaa oli yhä jäljellä. Inspiraatiota piti kuitenkin pitää yllä läpi kirjan suunnittelu- ja kirjoittamisprosessin, ja välillä se oli epätoivoista, suoranaista tyhjäkäyntiä.  Silloin kirjailijasta tuli helposti jäljittelijä, varas  prosessi, jota Joenpelto kuvasi esitelmässään Teosteni perusteemoista, lähihistoriaa henkilöitten kautta:

Kylmästä tarkkailusta tulee eräs kirjailijan lisäominaisuus. Totta kai hän saattaa myötäelää, kun itket hänelle kovaa kohtaloasi. Mutta hetken päästä hän jo miettii miten tuohon on tultu, miten reagoit, minkälaisia sanoja käytät, miten käsittelet nenäliinaasi, raastatko vallan tukkaasi. Ja hän saattaa jättää sinut kesken lausettasi, menee kai tekemään muistiinpanoja.

 

Ote puheesta

Ote puheesta Avoimia ajatuksia kun rima vielä tärisee. Joenpelto piti puheen WSOY:n kevätgaalassa 1976. SKS KIA.

 

Aiheestakin lähipiiri joutuu pelkäämään päätyvänsä tulevan kirjan sivuille ja joka syksy "sormet hiessä ja vapisten kääntävät uuden teoksen lehtiä ja joka sivulta pelkäävät oman vääristetyn ja rumennetun kuvansa nousevan".

Vastahakoinen naiskirjailija

Toistuvasti Joenpellon on sanottu kuvaavan romaaneissaan vahvoja naisia ja heikkoja miehiä. Nais- ja kirjallisuudentutkimusta yhdistelevän tutkimuksensa (Nainen, kieli ja kirjallisuus, 1988) loppuvaiheilla esimerkiksi Sinikka Tuohimaa liittää Joenpellon Lohja-sarjan (1974−1980) juuri tähän näkökulmaan:

Joenpellon naisille on ominaista kärsivällisyys ja sopeutuminen. Tähän sisältyy myös naisten voima. (…) Eeva Joenpellon naiskuvat ovat kaiken kunnioituksen ansaitsevia kohtaloonsa alistumisessa ja siihen sisältyvässä voimassa. Kun heitä kuvataan miehen heikkoutta vasten heistä tulee yleisinhimillisen humaanisuuden edustajia. Naiset ovat järkkymättömiä elämän säilyttäjiä ja yhteisön koossapitäjiä.

 

Osa Lohja-sarjaa

 

Niin ikään esimerkiksi Katriina Kajannes lukee Lohja-sarjaa naisten tekemän työn vinkkelistä. Tuo työ on kenties huomaamatonta, mutta olennaisella tavalla heidän elämäänsä jäsentävää. Varsinkin ikääntyneet naiset kohostuvat romaanisarjassa esiin.

Romaanisarjassa naiset täyttävät työtehtävänsä yleensä tunnollisesti. He ajattelevat, että mikään tilanne ei ole ylikäymätön – aina on tehtävissä jotakin. Joenpellon nainen ei jättäydy tuuliajolle vaan ponnistelee eteenpäin.

 

Ote Joenpellon muistiinpanoista

Pakinakäsikirjoitusta vuodelta 1974. SKS KIA.

 

Tämän asetelman – ja siitä juonnetun leimakirveen – Joenpelto koki kuitenkin taakaksi. Voimakkaaksi, "kestäväksi naiseksi" Joenpeltoa uumoiltiin kirjojen perusteella itseäänkin, mutta sellainen hän ei omien puheittensa perusteella ollut – vaikka toki olisi halunnut olla. Naiskirjailijakin hän kielsi olevansa: sukupuolen ei tullut merkitä mitään, hän ajatteli ääneen Helsingin Sanomissa vuonna 1984.

 

Eeva Joenpellon romaanien käännöksiä

 

Liisi Huhtala pyrkii perustelemaan esseessään Joenpellosta (sisältyy teokseen Sain roolin johon en mahdu. Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja, 1989) asian olevan toisin. Tietyt sukupuoliasetelmat, vaikkapa nyt isäntytöt, toistuvat esimerkiksi romaaneissa Missä lintuset laulaa (1957), Neito kulkee vetten päällä, Kipinöivät vuodet (1961) ja Rikas ja kunniallinen (1984), mikä näyttäisi kumoavan Joenpellon väitteen: sukupuolella, ainakin perhesuhteissa, on kuin onkin väliä.

 

Elämän rouva, rouva Glad -romaani

 

Huhtalan mukaan vain Rouva Gladissa (1982) nainen asettuu elämään kuin miehet, omaa etua tavoitellen avioituen tai muutoin keinotellen. Jää silti loppuviimein lukijan arveltavaksi, onko kysymyksessä menestyvälle naiselle keljuileva vai hänen puolestaan myötäelävä kertomus.

Ainakin se on mahdollista lukea ivailuina kaikista niistä ennakkoluuloista ja selityksistä, joita naisen menestymiseen liitetään. Voi olla, että rouva Glad on sisäistänyt ne itsekin.

Mäyräkoiran emäntä

Kun Joenpelto ryhtyi päivittäisen kirjoitusrupeamansa jälkeen ruumiilliseen työhön ja tarttui vaikkapa haravan tai lapion varteen, seuraan lyöttäytyi hänen koiransa, kuka milloinkin, mutta ainakin Pikku Korpraali.

Pikku Korpraali on naispuolinen olento, mäyräkoiranarttu, eikä sen nimi tietenkään ole Korpraali vaan ihan muu. Mutta korpraalista se käy, sellaisia ne naiset ovat nykyään.

 

Kuvaaja tuntematon. SKS KIA, Eeva Joenpellon arkisto.

 

Joskus sellaiset piha-askareet kuin alppiruusun istutukset edelsivät päivittäistä kirjoittamista.

Me istutamme sen rhododendronin kunnolla eikä mikään enää voi estää päivän ikävystyttävintä aikaa saapumasta. Menen vitkaisesti kirjoituspöydän ääreen, katson eilistä liuskaa ja aloitan. Koira hypähtää nojatuoliin, painaa kuononsa alas ja vetää korvat päätä vasten. Kun pidän taukoa, koira raottaa toista silmäänsä. Saattaa käydä niinkin ja käykin, että nousen ja menen sohvalle pitkäkseni, jätän kaiken sikseen. Koira katsoo tilannetta. Jos asiat näyttävät vaativan, se nousee, hypähtää vatsalleni seisomaan ja juttelee siitä. Jos sekään ei auta, se astelee ylemmäs ja panee nuo muutaman tuuman mittaiset käpälänsä kaulalleni ja painaa poskensa poskeani vasten. Ei ole vajavaisempaa ihmistä kuin koiranpitäjä, eikä helpommin lohdutettavaa.

 

Sitä koiraa en unohda -antologia

 

Tällaisia Joenpelto muistelee Aili Palménin toimittamassa koira-aiheisessa antologiassa Sitä koiraa en unohda koskaan (1969).

 

Ralli-kirja rannalla

 

Kirjoitti Joenpelto koirista romaaneissaankin. Erityinen on esimerkiksi lapsen elämysmaailmaa tarkasti luotaava Ralli (1959), josta otettiin monia koulupainoksia. Siinä on Joenpellon itsensä mukaan "perhehenki kauneimmillaan (…) siinä arvostellaan toisia, mutta puhalletaan lujasti yhteen hiileen". Huomiota saa myös koira Ralli, kertomuksen nimihahmo, johon kerronta kerta kerran jälkeen palaa.

Koiran väsymättömyys ja ilmeinen onnellisuus heijastui koko perheeseen. Oli aivan kuin talvinen pentukömpelyys kankeine, usein liioiteltuine liikkeineen olisi kevään vapaudessa päivä päivältä muuttunut ruumiin täydelliseksi hallinnaksi, voimaksi ja notkeudeksi. Niin kuin aurinko ja lämpö liensivät ihmisen huolia ja ankeutta, samalla tavoin iloinen terve eläinkin tuotti ympäristölleen mielihyvää. Ja kuten aina ennenkin, he taas totesivat, että heillä oli nyt elämänsä paras koira.

 

Eeva Joenpellon koira-aiheisia dokumentteja

Näytteitä Eeva Joenpellon arkiston lemmikkiaiheisista  papereista. SKS KIA.

 

Joenpellolla tuollaisia koiria oli luonnollisesti useampi. SKS:n arkiston kokoelmiin sisältyy esimerkiksi mäyräkoira Babetten – pikku Korpraalin eli Julian edeltäjän – palkintodiplomeja ja rekistereitä.

Enemmän Eevasta

Näyttelyn koostamiseksi on perattu SKS:n kirjaston Joenpeltoa käsittelevää kirjallisuudentutkimusta sekä SKS:n arkiston kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelmiin sisältyvää Eeva Joenpellon arkistoa. 

Lainaukset ovat peräisin seuraavista Eeva Joenpellon arkiston (SKS KIA) käsikirjoituksista:

  • Ilmaisuhalusta ja -kyvystä. Esitelmä.
  • Kirjailija aikansa tulkkina? Puhe.
  • Kirjailija lähimmäisenä. Esitelmäluonnos. 1977.
  • Kuinka romaani syntyy. Esitelmä.
  • Miten kaunokirjailija lukee tietokirjallisuutta? Esitelmä.
  • Oman vapautensa tähden. Alustus kirjailijantyöstä.
  • Romaani, ilon ja huolen aihe. Alustus.
  • Teosteni perusteemoista, lähihistoriaa henkilöitten kautta. Esitelmä.

Erityisesti Pirkko Saarisen vuonna 1973 tekemä Eeva Joenpellon luovuushaastattelu (KIAÄ2006: 82-83) on ollut näyttelyn kannalta arvokas. Lisäksi näyttelyssä on hyödynnetty Ritva Rainion toimittamaa teosta Miten kirjani ovat syntyneet (WSOY, 1969).

 

Joenpellon romaaneja portailla

 

Tiina Mahlamäki on Eeva Joenpeltoa ja hänen tuotantoaan käsittelevän tutkimuksen pioneeri. Kansalaisuuden ja sukupuolen tuotantoa Lohja-sarjassa analysoivan väitöskirjansa (Naisia kansalaisuuden kynnyksellä, 2005) ohella hän on julkaissut Joenpellosta muun muassa seuraavat vertaisarvioidut artikkelit:

Mahlamäki on myös kirjoittanut Joenpellosta kirjailijamuotokuvan (2009). Kuusi vuotta myöhemmin ilmestynyt Helena Ruuskan Eeva Joenpelto. Elämän kirjailija (2015) on toinen jokseenkin kattava elämäkerta kirjailijasta. Aivan hiljattain myös Suvi Ahola on koonnut teoksen Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi? (2021), jossa Aholan esseet lomittuvat Joenpellon teoksista ja SKS:n Eeva Joenpellon arkistosta poimittuihin otteisiin.

 

Joenpellon näytelmä Liian suuria asioita

 

Mutta ovat muutkin kirjallisuudentutkijat analysoineet Joenpellon teoksia artikkeleissaan. Liisi Huhtalan essee Joenpellosta, "Voiko sukupuolta unohtaa?" sisältyy Maria-Liisa Nevalan toimittamaan "Sain roolin johon en mahdu." Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja -suurteokseen (1989). Katriina Kajannes on kirjoittanut artikkelinsa Joenpellon työtätekevistä naisista toimittamaansa Jenny Liljan juhlakirjaan Nainen ja kirjallisuus (1989).

Unkarilainen kääntäjä Lajos Szopori Nagy on puolestaan tutkielmassaan Suomalainen sukuromaani (1980/1986, alkuk. A finn családregény, suomentanut Viljo Tervonen) eritellyt Joenpellon Lohja-sarjaa osana sukuromaanin uutta tulemista 19601980-luvuilla. Sukuromaanin lajityyppiin Lohja-sarjan mieltää myös Kai Laitinen artikkelissaan "Elämän saumakohdassa. Eeva Joenpellon Lohja-sarjan tarkastelua" (Parnasso, 1980:8). Niin ikään Lohja-sarjaa on analysoinut Juhani Niemi teoksessaan Kirjojen takaa (1991).

Juhani Salokanteleen Linnasta Saarikoskeen. Suomalaisia kirjailijakuvia (1993) pitää sisällään hienon kuvauksen Joenpellon tuonastisesta urasta ja työtavoista.

”'On paljon kipeitä ongelmia'. Kirjailija Eeva Joenpelto haastateltavana" on ilmestynyt Nuoren Voiman numerossa 1951: 1112.

Joenpellon vuoden 1978 Parnasson 3. numerossa julkaistu "Ammattikirjailijan kompastuskivet" pitää sisällään myös maininnan "kraanakirjoittamisesta".

 

Kuvaaja tuntematon. SKS KIA, Eeva Joenpellon arkisto.

 

Verkkonäyttelyn ovat laatineet Vesa Kyllönen ja Tiina Räihä. Näyttelyn kuvista vastaa Vesa Kyllönen, pois lukien arkistokuvat, joiden kuvaaja on tuntematon. Tytti Rajahonka on auttanut näyttelyn teknisessä toteutuksessa.

Saavutettavuusseloste