Suomesta vieraille kielille viedään alati enemmän lastenkirjallisuutta. Suomalaisen kuvakirjallisuuden kääntäjät ovat kuitenkin äänessä harvemmin. Tässä SKS.n verkkonäyttelyssä päästetään heidät ääneen, tutustutaan Kirjallisuuden vientikeskus FILIn toimintaan ja silmäillään Seuran kirjaston käännöskokoelman lapsekkaimpia herkkuja.
Tervetuloa!
Kääntämisen hämärä
Suomen kielellä kirjoitettu lastenkirjallisuus on luonnoltaan kansainvälistä. Alusta asti lastenkirjailijat ovat ammentaneet vaikutteita maailmalta, samalla kun rakastettuja ja tulevia klassikoita on käännetty suomeksi. Kirjallisuusviennin näkökulmasta kehitys on kuitenkin ollut hitaampaa. Suomesta muille kielille käännettyä lastenkirjallisuutta – kuvakirjallisuutta eritoten – on saatu odottaa kirjallisuuden kentälle aivan viime vuosikymmeniin asti.
Toisaalta kulkema Arvid Lydeckenin (1884−1960) vironnoksista ja Anni Swanin (1875−1958) ruotsinnoksista tähän päivään on ollut pitkä, mutta tavallaan myös luonnollinen, kytkeytyyhän lastenkirjallisuuden kehitys kiinteästi maailman muuttumiseen eli globalisaatioon. Kirjallisuuden kenttä on sadassa vuodessa kansainvälistynyt voimakkaasti, monipuolistunut ja yksin jo lukuharrastuksesta on tullut liki kaikkialla maailmassa entistä tärkeämpää. Siksi myös suomenkielistä lastenkirjallisuutta käännetään 2020-luvulla vuosittain noin 50 kielelle.
Kirjallisuudentutkimuksen kirjon huomioiden on silti hämmentävää, kuinka vähälle huomiolle kääntäjät – ja nimenomaan suomesta muille kielille kääntävät kääntäjät – ovat suomalaisessa tutkimuksessa jääneet. Vaativien käännösten tekijöitä on toisinaan nostettu, ja suomennoshistoriaa on toki tutkittu paljonkin, mutta kysymykset siitä, mille kielille suomenkielistä lastenkirjallisuutta on käännetty tai miten suomi lasten kuvakirjallisuuden kääntäjien työssä soljuu sekä oikuttelee, ovat edelleen vailla kattavia vastauksia.
Lastenkirjallisuuden kääntäjiä kyllä myös huomataan ja heidän työtään arvostetaan. Riitta Oittisen työ käännöstutkimuksen saralla on saanut ajan oloon rinnalleen populaareja julkaisuja, ja esimerkiksi kuluvan vuoden 2022 ensimmäinen Onnimanni-lehden numero (1/2022) kysyy vasiten kääntämisen kysymyksiä lasten- ja nuortenkirjallisuudessa.
Omia näkemyksiään on jakanut myös Arja Kanerva, jolla on ansioissaan jo yhdeksisenkymmenen kuvakirjan käännökset. Kymmenen vuoden takaisessa Virikkeitä-lehdessä (4/2011) hän pohtii:
”Niin kuin kaikessa kääntämisessä, on aluksi päästävä sisälle kirjan tyylilajiin ja henkeen, löydettävä sen kieli. Lähdetekstissä on usein myös lasten käyttämiä puhekielisiä ilmaisuja, mikä voi aiheuttaa ongelmia, jos ei ole ajantasaista kontaktia kielialueen lasten elämään.”
Osaltaan tämä Kanervan näkemys tarjoaakin oivan alun käännöstyön moninaisuuden hahmottamiseksi. Lastenkirjallisuudessa merkitsevää ovat ainakin teoksen tyyli, henki, kielenkäytön tapa ja suhde synty-ympäristönsä lastenkulttuuriin. Miten silloin kääntäjät kohtelevat suomalaista lasten kuvakirjallisuutta? Miten he ottavat huomioon tyyliseikat ja tekstin erityispiirteet?
Kirjallisuuden vientikeskus FILIn ylläpitämä käännöstietokanta taas on kelpo väline käännösten runsastumisen määrälliseen hahmottamiseen. Käytännön työtä lastenkirjallisuuden parissa viitetietokanta ei tietenkään valota.
Vuonna 1977 SKS:n yhteyteen perustettu FILI (Finnish Literature Exchange) toimii kuitenkin juuri kääntämisen tukiorganisaationa. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden kääntäjille FILI järjestää koulutusta sekä tukee ulkomaisia kustantajia myöntämällä käännöstukea ja kuvakirjojen painatustukea.
Tätä näyttelyä tehdessämme olemme kääntyneet juuri FILIn laajan kääntäjäverkoston puoleen. Pyysimme kääntäjiä kertomaan omia näkemyksiään kääntämisestä.
Mieleenpainuneet
Pitkän ja lyhyemmänkin linjan kääntäjille teoksissa on eroavaisuuksia. Ajan mittaan joku käännöstöistä jää mieleen merkkitapauksena, ehkä hyvänä, ehkä haastavana muistona. Kysyttäessä mieleenpainuvimpia useampi haastattelemistamme kääntäjistä mainitsee Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu -sarjan, eikä varmastikaan suotta: Tatu ja Patu -kirjoja on käännetty 27 kielelle, ja käännöksiä on ilmestynyt yhteensä miltei 120.
”Minua ilahduttaa erityisesti kun saan palautetta lapsilta, jotka tykkäävät jostakin kirjasta”, kertoo slovenialainen kääntäjä Julija Potrč Šavli.
”[…] Tatu ja Patu -sarja on Sloveniassa suosittu, olen kääntänyt jo kuusi osaa ja saan kuulla usein vanhemmilta kuinka [he] joutuvat [lukemaan] joka ilta sama[a] Tine in Bine -kirjaa […] loputtomiin.”
Osassa maista, muun muassa Unkarissa ja Turkissa, parivaljakko tunnetaan suomenkielisillä nimillään, mutta osassa myös nimet on käännetty. Virolaiset lapset esimerkiksi lukevat Teedun ja Peedun, tanskalaiset Kallen ja Pallen, norjalaiset Oddin ja Toddin, ruotsalaiset Sixtenin ja Blixtenin ja saamelaiset Temmin ja Semmin seikkailuja.
Janina Orloville Tatun ja Patun outo unikirja (2008) on ollut merkkitapaus. Se on hänestä hauska ja haasteellinen, sillä kirjassa on niin paljon sanaleikkejä ja viittauksia muihin teksteihin. ”Nauran sille edelleen”, hän kertoo, ”ajaton teos”.
Kuvan ja sanan suhde vaati ruotsinkielistä käännöstä tehdessä kuitenkin paljon miettimistä. Tatun ja Patun englantiin saatellut Owen Witesman kertoo omasta puolestaan Books from Finland -lehdessä (1/2008), ettei teosta This is Finland eli englanninnosta teoksesta Tatun ja Patun Suomi (2007) voinut kääntää sanasta sanaan, vaan tarvittiin luovia ratkaisuja. Esimerkiksi runoja kääntäessään hän luopui sanatarkkuudesta tavoittaakseen käännettävän hengen. Näin
”Leivonnainen niin kuin kansa,
marjaherkku väen mukainen,
juuret metsän perukoilla,
pellon pielessä perijuuret,
vaatimaton, nöyrä muoto,
silkkaa suloa sisältä!”
muuttui muotoon
”Oh Finland, now I taste thy baked goods,
I find they match thy lovely laked woods.
To what shall I compare this pie,
Save thy rolling fields of rye?
Ever humble, Finland mine,
There is no pie on earth like thine.”
Toinen haastattelemistamme kääntäjistä kertoo Tatussa ja Patussa olevan osia,
”joiden kääntäminen kohdekielelleni olisi mahdotonta tai ainakin hyvin haasteellista niiden vahvan kulttuurisidonnaisuuden takia.”
Kaikkien aikojen käännetyimpiä suomalaisia kuvakirjoja ovat Mauri ja Tarja Kunnaksen teokset. Niitä on käännetty lähes 40 kielelle, ja pelkästään ensimmäisinä painoksina käännöksiä on ilmestynyt yli kolmesataa. Ensimmäisenä ilmestyi Koiramäen talossa -teoksen (1980) ruotsinnos Hemma på Jyckeberga vuonna 1981, kääntäjänään Dalia Olsson. Viime vuosien käännetyimpiä Kunnasten teoksia ovat olleet Joulupukin joululoma (2020) sekä Herra Hakkaraisen seikkailuja seuraavat teokset.
Haastattelemillemme kääntäjille vaikuttavimmat käännöstyöt ovat muita. Varhaisemmista klassikoista esimerkiksi Oili Tannisen Papu ja Polla -kirja (1970) on koettu ainakin estetiikan puolesta mieleenpainuvaksi. Vielä 2020-luvullakin sen ”upea, pelkistetty kuvitus” tuntuu modernilta, ja lyhyessä tekstissä tiivistyy ”elämän kauneus ja hauraus”.
Papu ja Polla ilmestyi Elina Kritzokatin kääntämänä saksaksi (Bommel und Bummi) vuonna 2020 ja Johannan Kuninkaan kääntämänä ranskaksi (Papou et Pola) 2021.
Muina mieleenpainuvina lasten kuvakirjakäännöksinä kääntäjät mainitsevat muun muassa Mila Teräksen Kettu ja värit (2017) Karoliina Pertamon koskettavan kauniin kuvituksen vuoksi sekä Malin Klingenbergin Fisens liv (2019; Hannele Huovin suom. Pierun elämää) pääosin sisältönsä vuoksi:
”den var väldigt humoristisk och skriven på rim, vilket var en intressant utmaning.”
Mainintoja saavat myös Timo Parvelan Ella-sarja, Sinikka ja Tiina Nopolan Heinähattu ja Vilttitossu -sarja sekä saman parivaljakon Risto Räppääjä.
Ylipäänsä lastenkirjallisuuden käännetyimpiä teoksia muille kielille ovat luonnollisesti olleet Tove Janssonin (1914−2001) Muumikirjat. Käännöstietokannan mukaan Muumeja on käännetty 51 kielelle. Janssonin kuvakirjoista käännetyin on Muumikirjoista ensimmäinen, Småtrollen och den stora översvämningen (suom. Muumit ja suuri tuhotulva), jota on käännetty 26 kielelle. Ensimmäinen käännös, Børge Bavngårdin tanskannos vuodelta 1954, sai silti odottaa tovereitaan aina 1990-luvulle asti, jolloin Småtrollen och den stora översvämningen vihdoin käännettiin suomeksi (Jaakko Anhava), sitten saksaksi (Birgitta Kicherer) ja japaniksi (Mayumi Tomihara) päästen näin lopultakin maailmanvalloituksen makuun.
Pikku hiiri maailmalla
Myös Riikka Jäntin (s.1972) kirjoittaman ja kuvittaman Pikku hiiri -kuvakirjasarjan matka maailmalle on ollut menestyksekäs. Tunnelmalliset kuvitukset vievät suoraan satumaiseen maailmaan. Sarjassa on julkaistu seitsemän kirjaa ja lisää on tulossa. Ulkomailla kirjoja on julkaistu jo kymmenellä kielellä, ja uusia käännösoikeuksia on lisäksi myyty neljälle kielialueelle. Hiirun tarinoista pääsevät nauttimaan englantia, espanjaa, italiaa, katalaania, kiinaa, nepalia, portugalia, puolaa, ranskaa, romaniaa, saksaa, tanskaa, venäjää ja viroa puhuvat lapsukaiset ja heidän vanhempansa.
Kirjasarjan myötä päähahmo Hiiru kasvaa: sarjan ensimmäisessä kirjassa luonnehditaan Hiirua tuuliviiriksi. Hiiru pääsee muun muassa puolukkamatkalle ja telttaretkelle sekä nauttii niin hellekesästä kuin paukkupakkasista ja viettää joulua.
Millaisia ratkaisuja kääntäjät ovat tehneet, jotta voisivat välittää Pikku hiiren tarinoiden tunnelmat? Eräs kääntäjä oli muuttanut jouluruokien nimiä, koska hänen kulttuurissaan jouluna ei syödä graavilohta eikä sienisalaattia. Useassa maassa Suomen kesämökkikulttuuri on vieras; leirintä-alueita toki on mutta niistä voi vuokrata mökin, harvalla on omaa kesämökkiä.
Yhtäältä lapset kuitenkin ovat lapsia: tietyssä iässä he kiukuttelevat ja sanovat kaikkeen ”ei” tai ”enkä”, aivan kuten Hiirukin. Toisaalta taas esimerkiksi Kataloniassa päiväkoti-ikäisen ei annettaisi pestä vessanpönttöä, vaikka kirjassa Hiiru osallistuu innokkaasti siivoukseen.
Käännöstyössä haastavana pidetään yhtä kaikki sanastoa, sillä sen täytyy olla lapselle helposti ymmärrettävissä. Toisaalta lastenkirjat eivät ole vain viihdettä, vaan myös tärkeitä kasvatuksen ja sosiaalistumisen välineitä. Siksi myös oppimisen kannalta uudet sanat ja käsitteet ovat aina tervetulleita. Mutta miten kääntää ”hirvikärpänen” tai ”ulkohuussi” – siinä kääntäjän luovuus joutuu koetukselle!
Koska tekstiä on vähän, on tärkeää, että käännös ja kuva kulkevat rinnakkain ja kertovat samaa tarinaa. Joskus kuvat määräävät kääntäjän valintoja, tai kun tekstin perusteella ei voi päätellä hahmojen tunteita, ne usein selviävät kuvista. Kääntäjät kiinnittävät huomiota myös kieleen ja sen rytmiin.
Nimittäin vai kotouttaen
Tavan takaa lasten kuvakirjojen hahmojen nimiä myös kotoutetaan. ”Henkilönnimi on osa karakterisaatiota,” kirjoittaa Riitta Oittinen, siihen näet kiinnittyy henkilöhahmon persoonallisuus, jota kertomuksessa sävytetään tämän teoilla, puheella, taustoituksella ja visuaalisella ilmeellä. Lastenkirjallisuudessa nimi on erityisen tärkeä merkitsijä, ja siihen voi ymmärrettävästi alkuperäisissä kulttuuriympäristöissä sisältyä merkityksiä, jotka eivät käännettynä olekaan enää samanlaisia. Tove Janssonin Mårran-hahmossa on mörisijää ja murisijaa, ja Möröllä ne tavoitetaan, mutta hahmon feminiinisyyttä ei.
Toisaalta kääntäjät pitävät tärkeänä jo sitä, että lapset osaavat lausua nimet helposti. Joskus toimii suora käännös, mutta joskus kääntäjä joutuu keksimään tarinan kannalta uuden nimen, jotta alkuperäinen hauskuus ja leikkisyys säilyisivät. Toisinaan taas nimien suora kääntäminen saattaa synnyttää käännökseen yllättävän hupaisiakin lisämerkityksiä.
Ratkaisut riippuvat tietenkin kirjasta ja siinä esitetystä maailmasta sekä yleisesti käännösstrategiasta: kotoutetaanko vai vieraannutetaanko? ”Joskus on hyvä säilyttää osittainen ’vieraus’ eli kirjan maailman ja hahmojen suomalaisuus,” pohtii unkarin kielelle kääntävä Yvette Jankó Szép, ja antaa muutaman esimerkin: Ossi-nimestä tuli unkariksi Oszi ja Väinöstä Vejnö.
Nimiä vaihdetaan kuitenkin myös kieli- tai kulttuurisyistä. Nimi voi toisessa kielessä yksinkertaisesti kuulostaa oudolta, mutta joskus se on merkitykseltään aivan muuta, tai muistuttaa toisessa kielessä ”vääriä asioita”. Käytännössä se siis herättää vääriä mielikuvia.
Tšekkikääntäjä Alzbeta Stollova puolestaan joutui
”korvaamaan nimen Mirkku nimellä Mirkka; kyseinen hahmo kirjassa on tyttö. Jos nimeksi olisi jätetty Mirkku, henkilön sukupuoli olisi vaihtunut kesken kaiken. Tšekissä on sellainen pojan nimi kuin Mirek, jonka eräs sijamuoto (vokatiivi, puhuttelusija) on Mirku.”
Arabiankieliseen käännökseen nimi Eero jouduttiin korvaamaan aivan toisenlaisella nimellä; alkuperäinen nimi kun viittaa muinaiseen mytologiahahmoon.
Usein myös kustannustoimittaja pyytää vaihtamaan nimet, koska osa suomalaisista nimistä on liian vaikeita lausua.
”Halusin kuitenkin säilyttää pohjoismaisen vaikutelman ja pyrin käyttämään esimerkiksi ruotsalaisia tai norjalaisia nimiä, joita on helpompi lausua saksaksi,”
muistelee saksantaja Tanja Küddelsmann ja jatkaa:
”Nimet, joita ei missään tapauksessa voi käyttää, ovat sellaisia, jotka tuovat saksaksi mieleen jotain negatiivista. Tällaisissa tapauksissa keskustelen kirjailijan kanssa ja pyydän vaihtoehtoja. ”
Kuvituksen mukaan
Kuvakirjoissa kuvataide on olennainen osa tarinaa, joten kuvitusta ei voi noin vain vaihtaa. Esimerkiksi Mauri ja Tarja Kunnaksen Koiramäki-kirjoissa hahmot ovat keskeisiä. Niin ikään Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatussa ja Patussa tai Réka Királyn teoksissa kuvitus määrää tahdin.
Kuvitus on kuitenkin aina kulttuurisidonnainen elementti lastenkirjallisuudessa, ja jo se, mitä värejä käytetään ja miltä hahmot näyttävät, eroaa eri maissa paljonkin. Tšekissä kustantaja saattaa vaihtaa kuvat esimerkiksi kustannussyistä: suomalainen kuvitus on liian kallis.
”Joihinkin kääntämiini kirjoihin kustantaja on jopa lisännyt kuvia; syy tähän on se, että lastenkirjassa on oltava paljon kuvia, koska lapset hahmottavat niissä tarinan aivan uusin silmin,”
valottaa enimmäkseen lastenkirjoja kääntävä tšekintäjä Alzbeta Stollova. Lapsi jaksaa kuunnella tai lukea pidempään, kun kuvia on paljon. Kuvituksen täytyy myös antaa lapselle kiinnostavaa, miellyttävää ja arvokasta pohdittavaa. Kuvituksen vaihtaminen tai kuvien lisääminen ei ole mahdollista kuvakirjoissa, koska juuri kuvitus tekee kirjasta kokonaisen taideteoksen.
Monissa maissa, kuten Ranskassa tai Tšekissä, kustantaja haluaa usein vaihtaa varsinkin kansikuvan. Syy on yksinkertainen: kirja jätetään ostamatta, jos kansi ei miellytä vanhempia.
Arja Kanerva puolestaan kirjoittaa:
”Joskus kuviakin on jouduttu muuttamaan, kun kirjoja on käännetty muille kielille – tästä meillä tunnetuimpia esimerkkejä lienee Kristiina Louhen Aino ja Pakkasen poika, jonka englanninkieliseen versioon Annie and the New Baby pikkuveljelle piti kanteen piirtää pöksyt jalkaan.”
”Om det finns nakenhet (…) de flesta kulturer är prydare än de nordiska länderna,” arvelee puolestaan englanniksi kääntävä Annie Prime ja pohtii, millaisia teoksia englanninkieliset kustantamot suosivat.
Loppuviimein kyse lie kuitenkin myös erilaisista kuvitusperinteistä. Kuvitukset voivat olla kynnyskysymys lastenkirjallisuuden viennissä ulkomaille, ja kääntäjät saavat usein kuulla, että kuvitus ei vain toimi.
Kääntämisen periaatteita
Koska lasten kuvakirjallisuudessa kuvan ja sanan kesken vallitsee erityinen suhde, on siis kääntäjän ensinnäkin otettava tarkasti huomioon, että teksti vastaa kuvitusta. Tšekkikääntäjä Alzbeta Stollovan mukaan
”hyvän kuvakirjan teksti on tiivistä materiaalia, jota pitää lähestyä melkein kuin runoutta: varovaisesti, täsmällisesti, aistien ja aina kuvia silmäillen.”
Toisekseen on otettava lukuun rytmi. Suomesta ranskaan lastenkirjallisuutta saatteleva kääntäjä katsoo:
”koska tekstiä on vähän, kauniin rytmin löytäminen on erityisen tärkeää.”
Kuvakirjallisuutta myös luetaan ennen muuta ääneen, joten kääntäjän tavoitteita voivat olla ilmauksen kauneus, yksinkertaisuus ja musikaalisuus. Kaiken näet pitää olla ymmärrettävää: ”hyvin suuhun istuva kohdekieli, kivasti ääneen luettava teksti, hyvä rytmi ja klangi,” valaisee saksantaja Elina Kritzokat. Hän kertoo myös ajoittain ”auttavansa” eli kääntävänsä hieman enemmän kuin aikuisille suunnatun kirjallisuuden kohdalla ehkä tekisi.
Jotta osaisi auttaa, on kuitenkin kirjassa kuvatut aihepiirit ja käsitteet tunnettava läpikotaisin. Kolmantena käännösperiaatteena voitaneenkin pitää syvällistä perehtymistä kuvattavaan aihepiiriin. Elina Kritzokat kertoo esimerkiksi käyneensä paloasemalla tutustumassa paloauton osiin. Joskus taas tekstin kuvitus voi auttaa selvittämään henkilöhahmojen sukupuolen. Yleisesti kääntäjien mielestä on käytännössä pakko tuntea hyvin myös niin lähdekielen kuin kohdekielen kulttuuritkin, sillä toisessa kulttuurissa se, mikä voi olla lapsille hyväksyttävää, ei välttämättä ole selvää ja tai hyväksyttävää toisessa.
Itse asiassa: ”kaikki aistit peliin”, kehottaa eräs toinen haastattelemistamme kääntäjistä. Teoksen edessä täytyy säilyttää nöyryys, mutta toisaalta on myös kyettävä tarvittaessa ottamaan riskejä eli vapautumaan alkuperäisteoksesta.
Samasta muistuttaa Tiina Puurtinen artikkelissaan, joka käsittelee lasten käännöskirjallisuuden normeja:
”Lastenkirjallisuuden kääntäjälle yleensä sallitaankin, ja häneltä jopa odotetaan, lähdeteoksen manipulointia enemmän kuin aikuiskirjallisuuden kääntämisessä. Manipulointi voi kohdistua sekä kieleen että sisältöön, mutta monet kielen tasollakin tehdyt ratkaisut johtuvat esim. kasvatuksellisista näkemyksistä tai lähde- ja kohdekulttuurin ideologiaeroista.”
Osaltaan tämä manipulointi − tai oikeammin sen tarve, neljäs käännösperiaate − kieliikin siitä, että Puurtisen mukaan kääntäjän on oikeastaan otettava lukuun kaksi eri yleisöä. Ensisijaisesti näet teokset on suunnattu lapsille, mutta kuten todettua, aikuiset niitä monasti lapsilleen ostavat ja lukevat. Kaksoisyleisöön viittaa myös englannintaja Annie Prime, joka rivien välistä antaa ymmärtää niin ikään selkeyttävänsä käännöksessään lähdetekstiä:
”Jag bryr mig inte för mycket om svåra ord som barn kanske inte forstå. Så här lär de sig! Och de här böckerna är ju också for vuxna.”
Silti aina ensin tulevat lapset. Suomesta venäjään kääntävän katsannossa tarpeen ei olekaan välittää vain merkitystä, vaan myös teoksen ”emotionaalinen väritys”. Haaste ei ole pieni: tulee ymmärtää lapsia, heidän ”ajatuksiaan, haaveitaan, (…) surujaan, huumoriaan, sanojaan, sanastojaan”, ja osata kuvitella kuin lapsi, olla sielussaan ja kuvittelussaan kuin lapsi.
”Me aikuiset olemme velvollisia antamaan lapsille positiivisuutta, voimia pärjätä elämän vaikeuksissa. (…) Antaa tukea ja iloa; kääntäjän periaatteena on ymmärtää tämä."
Samaan tapaan ajattelee toinenkin kääntäjä. Työssään hän pyrkii siihen, että teos pysyy helposti lähestyttävänä, hauskana ja mielenkiintoisena, sillä ”juuri sellaisena se voi avata ovet koko kirjallisuusmaailmalle ja kasvattaa halua lukea lisää.” Siihen viittaa Puurtinenkin: lapset ovat aikuislukijoita vaikeampi kohderyhmä, sillä orastava kiinnostus kirjallisuuteen voidaan herkästi tuhota liian vaikeaselkoisilla kirjoilla.
Tässä mielessä on selvää, että onnistunut kuvakirjakäännös voi olla lapsen elämässä käänteentekevä kokemus. Silloin kääntäjä, jos joku, on paljon vartijana.
Kiinni kääntämiseen
Suomalaisen kirjallisuuden käännöksiä voi hakea Kirjallisuuden vientikeskus FILIn ylläpitämästä Suomen kirjallisuuden käännökset -tietokannasta.
Suuri osa julkaistuista kaunokirjallisuuden käännöksistä sisältyy SKS:n kirjaston suomalaisen kaunokirjallisuuden käännöskokoelmaan, josta kirjoja voi myös lainata. Kokoelmaan voi tehdä hakuja SKS:n Finna -hakupalvelussa. Kokoelma sijaitsee pääosin kirjaston käyntikerroksessa.
FILIn koulutussuunnittelija Merja Ahon ja kääntäjä Stefan Mosterin teos FILIn opas kirjallisuuden kääntäjille on luettavissa avoimesti verkossa Doria-palvelussa. Opas on suunnattu kääntäjille, työuran alussa oleville suomen kielen ja kääntämisen opiskelijoille, kirjallisuuden kääntämisen opettajille ja muille kirja-alan ammattilaisille. Kirjassa avataan kääntäjän identiteettiä ja kirjan kääntämisen koko prosessia sekä esitellään Kirjallisuuden vientikeskus FILIn Suomen kirjallisuuden kääntäjille tarjoamia palveluja.
Näyttelyä koostettaessa on turvauduttu moniinkin kirjallisiin lähteisiin.
Lastenkirjallisuuden historiasta on julkaistu jokunenkin kelpo kokoomateos. Liisi Huhtalan työtovereineen kirjoittama Pieni suuri maailma. Suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historia (2003) on hyvä lähtökohta. Jouko Mäenpään Sata vuotta sadun ja seikkailun mailla. Suomalaisen lasten- ja nuorisokirjallisuuden vaiheita (1958) on puolestaan alan pioneerityö, Irma Lappalaisen Suomalainen lasten- ja nuortenkirjallisuus (1976) taas keskeinen hakuteos.
Näyttelyssä viitattu Riitta Oittinen on väitellyt lastenkirjallisuuden kääntämisestä liki kolmekymmentä vuotta sitten. Väitöskirjan I am Me – I Am other. On the Dialogics of Translating for Children (1993) jälkeen Oittinen on muun muassa kirjoittanut teoksen Kuvakirja kääntäjän kädessä (2004) ja toimittanut Anne Ketolan ja Melissa Garavinin kanssa kokoomateoksen Translating Picturebooks. Revoicing the verbal, the visual, and the aural for a child audience (2018).
Arja Kanerva kirjoittaa kokemuksistaan artikkelissa Kuinka kuvakirja kääntyy? Se on julkaistu Virikkeitä-lehden numerossa 4/2011.
Owen Witesmanin artikkeli Tatun ja Patun kääntämisestä on ilmestynyt Books from Finland -lehden numerossa 1/2008.
Nimien kääntämisen problematiikkaan paneutuu Yvonne Bertills väitöskirjassaan Beyond identification. Proper Names in Children’s Literature (2003).
Tiina Puurtinen artikkeli "Lastenkirjallisuuden kääntäminen. Normit, luettavuus ja ideologia" on ilmestynyt Outii Paloposken ja Henna Makkonen-Craigin toimittamassa teoksessa Käännöskirjallisuus ja sen kritiikki (2000).
Näyttelyn ovat koonneet Vesa Kyllönen, Merja Aho, Tytti Rajahonka ja Päivi Haarala. Vesa Kyllönen on ottanut valokuvat kirjoista, ja vastaa niistä. Tytti Rajahonka on auttanut näyttelyn teknisessä toteutuksessa. Näyttelyn pohjana käytetyn kyselyn kääntäjille laativat Merja Aho ja Päivi Haarala.