Siirry pääsisältöön
Näyttää siltä, että selaimesi on Internet Explorer 11 tai vanhempi. Selainta ei tueta, joten käytä muuta selainta.

SKS:n kirjaston verkkonäyttelyt

Vanha kuva kirjastovirkailijasta hyllyjen ääressä
Tiesitkö, että kirjastotoiminta on ollut alusta asti osa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa? Entä oletko koskaan miettinyt, miten – millaisin logiikoin – kirjaston kirjat järjestetään hyllyihin, millainen tiedollinen jäsennys ohjaa SKS:n kirjaston kokoelmatyötä?

SKS:n 190-vuotisjuhlavuoden kunniaksi olemme koonneet näyttelyn kirjaston aineistoja jäsentävästä luokituksesta sekä sen kenties kutkuttavimmista hyllyluokista. Paljossa joudumme tukeutumaan muistitietoon ja vain arvelemaan, sillä SKS:n kirjaston luokituskaavaa kertaavia dokumentteja on niukalti. Mittavat varastokokoelmamme sekä niiden lumoavat merkkiyhdistelmät tarjoavat silti oivasti osviittaa!

Tervetuloa!

Grotenfeltin luettelo ja Tunkelon luokitus

SKS:n kirjaston kokoelmat on järjestetty eli luokitettu erityisen logiikan mukaisesti, ja tuo luokitus eroaa huomattavasti esimerkiksi Yleisestä kirjastoluokituksesta (YKL) tai monien tieteellisten kirjastojen käyttämästä yleisestä kymmenluokituksesta (UDK). SKS:n kirjaston luokitus on melko varmasti laadittu 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, ja sen alullepanosta vastasi seuran kirjastonhoitajana tuolloin toiminut Eemil Aukusti Tunkelo (1870−1953). Tunkelo toimi seuran kirjastonhoitajana vuosina 19021910 ja 19271936, sekä siinä välissä myös SKS:n sihteerinä, kaiken kaikkiaan siis yli 35 vuotta.

 

Tunkelon muotokuva ja kirjaston tiloja

Vasemmalla: Painokuva E. A. Tunkelosta. Martti Rapolan arkisto, SKS KIA. 
Oikealla: SKS:n kirjaston perähuone 1930-luvulla. Kuva: Neittamo-Pietinen, SKS KIA.

 

Luokituskaavalla on kuitenkin esihistoriansa – ja myöhempi kasvustonsa. Ajan saatossa siihen on syntynyt erilaisia kerrostumia: joitakin luokkia on karsittu, toisia luotu, kolmansia yhdistetty neljänsiin. Luokituskaava on toisin sanoen ollut elävä, ajan mittaan muuttuva.

SKS:n ensimmäisissä julkaistuissa säännöissä vuonna 1840 määriteltiin tavoitteeksi ensiksikin koota kirjallisuutta, joka aiheeltaan liittyy 

Suomen entisaikoihin, runokeinoon, muinaisuskoon, maanoppiin, statistiikkaan, kielen harjoittamiseen ja muihin semmoisiin kun Suomenmaata vaarantaa, olkoot ne suomeksi tahi jollakulla muulla kielellä kirjoitetut.

Toisena tavoitteena oli "kaikkien kirjatekojen" kokoaminen, "olivatpa mistä aiheesta hyvänsä, kun vaan ovat Suomen kielellä kokoonpantuja". Ajan oloon näin laajan – kansalliskirjastoille tyypillisemmän – ohjelman toteuttaminen osoittautui kuitenkin haastavaksi. Kokoelmien kartunta näet nojasi vahvalti lahjoituksiin ja oli tästä johtuen epätasaista. Tarvittiin korjausliike, tai oikeammin aiempaa selvempi linjaus, kartuntaohjelman alku.

 

Vanhaa Fennicaa

 

1880-luvulla kokoelmia käytiinkin täydentämään järjestelmällisemmin Kalevalaa ja kansanrunoutta käsittelevällä tutkimuksella. Silti jo tätä ennen, Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen (1870) syntyaikoihin, alkoi karttua myös suomenkielisen kaunokirjallisuuden kokoelma. Nämä painotukset näkyvät myös SKS:n kirjaston nykyisessä keskeisalalähtöisessä tilanjaossa: kirjaston avokokoelmiin on sijoitettu kansanrunouden ja ”muinaisuskon” sekä kaunokirjallisuuden ja ”runokeinon” kerrostumia, kun taas historian ja kielentutkimuksen kokoelmat ovat tätä nykyä varastokokoelmissa.

 

Kalevala-kokoelmaa

 

Varsin pian SKS:n perustamisesta oli myös tultu siihen tulokseen, että hankitut kirjat tulisi viedä aiheenmukaiseen luetteloon, jonka mukaan ne sitten järjestettäisiin hyllyille. Vuosikymmenien ajan kunnollisten tilojen puute – eräässä vaiheessa kirjaston kokoelmia säilytettiin jopa Helsingin eli silloisen Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston kirjaston eteiskaapeissa! – esti kuitenkin aiheenmukaisen hyllyjärjestyksen ja näin myös systemaattisen luettelon laatiminen jäi alkutekijöihinsä. Yritettiin silti: 1850-luvulla kirjastoamanuenssi Robert Alfred Renvall (1817−1898) jakoi kokoelman kahteen – suomeksi sekä suomensukuisilla kielillä kirjoitettuihin sekä ulkomaiden kielillä kirjoitettuihin teoksiin – ja yritti laatia tämän kahtiajaon puitteisiin vielä tieteenalakohtaisen luokituksen, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Viimein tilat saatiin. SKS:n talon valmistuminen vuonna 1890 merkitsi myös kirjojen käyttömahdollisuuksien lisääntymistä, jouduttihan "huoneus" pyrintöä sijoittaa kirjat sellaiseen hyllyjärjestykseen, joka huomioi paremmin pääasiassa seuran jäsenistä koostuvat kokoelmien käyttäjät.

 

Grotenfeltin luettelon kansilehti

 

Kustavi Grotenfeltin (1861−1928) aloitteesta laaditun luettelon pohjalta kokoelmia järjestettiin nyt siten, että ken halusi nähdä, mitä kirjastossa eri tieteenhaarojen osalta oli, siinä myös onnistui. Vuonna 1894 ilmestynyt Suomalaisten Kirjallisuuden Seuran kirjaston luettelo oli laadittu nimenomaan tieteenalakohtaisesti, jos kohta se sisälsikin vain ”suomalaisella alalla” liikkuvan osan kirjastoa.

 

Arkistokuva kirjastosta

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjasto-arkisto vuonna 1931. Kuva: Neittamo-Pietinen, SKS KIA.

 

Tunkelon ensimmäisellä kirjastonhoitajakaudella luokitus kuitenkin sai varsinaisesti alkunsa, ja se pohjautui kahteen lippuluetteloon, joista ensimmäinen oli aakkosellinen ja toinen aloittain järjestetty. Tunkelon perintöä on myös se, että vastaisuudessa kirjaston hankintaohjelma painottui selvemmin suomalaiseen kirjallisuudentutkimukseen, kansanperinteeseen ja etnologiaan sekä suomalaiseen ja suomalais-ugrilaiseen lingvistiikkaan. Historia ja maantiede tulivat vasta näiden neljän pääkategorian jälkeen.

Luokkamerkkeinä kirjaimet

Grotenfelt jakoi luettelossaan SKS:n kirjaston ”suomalaisella alalla” liikkuvan aineiston periaatteessa seitsemään osaan:

  1. Vanhempi suomenkielinen kirjallisuus eli ennen 1809 painettu, ns. ”Vanha Fennica”
  2. Suomen sanomalehtien kokoelma
  3. Suomen kirjallishistoria ja suomalainen kielentutkimus
  4. Suomen historia, muinais- ja maantiede
  5. Pohjoismaiden historia
  6. Itämeren maakuntia koskeva kirjallisuus
  7. Unkaria ja Itä-Eurooppaa ynnä Pohjois-Aasiaa koskevaa kirjallisuus

Tunkelon tieteittäin järjestämä luokitus ei kenties ole suora johdos Grotenfeltin luettelosta, mutta pohjan tuo luettelo on varmasti tarjonnut. Tunkelon luokituksessa luokkien merkeiksi valikoituivat kirjaimet, joita hän kelpuutti mukaan alun pitäen 25. Aakkosissa ensimmäisten joukossa olevat luokat olivat – ja ovat edelleen – SKS:n keskeisalojen kannalta tärkeimpien joukossa.

Ensin tulivat kuitenkin tavan mukaisesti yleis- eli generalia-luokat A ja B: A käsittää useamman tieteenhaaran bibliografioita sekä kirjankustannustointa ja kirjapainotaitoa, B puolestaan encyclopedican eli monisisältöiset julkaisut, esimerkiksi almanakat.

 

Almanakkoja

 

Monisisältöisen B-luokan alle asettuvat Tunkelon kaavassa paitsi kotimaisten ja ulkomaisten yliopistojen julkaisut myös yleis- ja kulttuurilehdet, sellaiset kuin Kommunisti, Suomen Kuvalehti ja Ylioppilaslehti. Yliopistojulkaisujen hyllyluokka Bi on edelleen järjestetty maittain, kaupungeittain ja yhteisöittäin. Takavuosina nämä liukuhyllykokoelmat sijaitsivat kirjaston pohjakerroksessa nykyisen kirjallisuudentutkimuksen kokoelman liepeillä.

 

SKS:n kirjaston liukuhyllyjä takavuosilta

SKS:n kirjaston liukuhyllyjä vuonna 1973. Kuva: Timo Hämäläinen, SKS KIA.

 

Jos näitä yleisluokkia ei oteta lukuun, osoittavat Tunkelon luokituksessa ensimmäisinä olevat kirjaimet SKS:n kirjaston keskeisaloihin jo varsin tunnistettavasti:

C Kielitieteellinen kirjallisuus

D Kansanrunous ja –sävelmät sekä kansanuskomukset

E Kaunokirjallisuus

F Kirjallisuustiede

G Kuvaamataiteet

H Kansatiede

I Maantiede

J Muinaistiede

K Historia

Tunkelon hahmotteleman luokituksen hienostuneisuus lienee silti siinä, että isoilla kirjaimilla merkittyjen pääluokkien sisään alettiin muodostaa alaluokkia niin ikään kirjaimin, jolloin kirjastossa ei tarvittu kovinkaan pitkiä luokkamerkkejä mutta kuhunkin yleisluokkaan saattoi liittyä tarvittaessa jopa 27 alaluokkaa. Näin esimerkiksi pääluokan C kohdalla Ca käsittää yleisen ja indoeurooppalaisen kielentutkimuksen ja Cf – edelleen varsin käytetty hyllyluokka – uralilaisten, siis myös suomen kielen tutkimusta. Cs kattaa puolestaan sanakirjoja.

 

Sanakirjojen hyllyluokka

 

Grotenfeltin luettelossa ensimmäisenä esiintyvä Vanha Fennica, siis ennen 1809 painettu suomenkielinen kirjallisuus, on arvokkaimpia SKS:n kirjaston kokoelmia. Tunkelon luokituskaavassa sen erityisasema on huomioitu yllättävällä tavalla: se on sijoitettu – ja ilmeisesti myöhemmässä vaiheessa aakkosissa viimeiseksi, Ö-kirjaimen alle. Syynä lienee se, että alkuvaiheessa Vanha Fennica miellettiin tiettävästi erilliskokoelmakseen. Lisäksi se toki on julkaisuajan, ei aiheen perusteella muodostettu kokoelma.

 

Vanhaa Fennicaa

 

Kaikilta osin kaukaa viisas Tunkelo ei kuitenkaan ollut – kukapa olisi. Sen enempää hän kuin jokuset hänen jälkeensä tulleista kirjastonhoitajista tuskin osasivat odottaa, että lukuharrastus leviäisi lapsiin, ei ainakaan niin mittavissa määrin mitä lastenkirjallisuus kulttuurina tätä nykyä on.

Jos siis E muodostaa pääluokan kaunokirjallisuudelle, voi tämän päivän kirjaston käyttäjän silmin olla erikoista, että lastenkirjallisuutta ei Tunkelon luokituksessa kaunokirjallisuudeksi itse asiassa lueta. Pääluokan E alaluokat ovat määräytyneet kielen mukaan – Ea on alkujaan suomeksi, Eh muilla pohjoismaisilla kielillä julkaistua kaunokirjallisuutta – joten pitääkseen aikuisille suunnatun kaunokirjallisuuden erillään aapisista sekä lasten ja nuorison kertomakirjallisuudesta, jälkimmäiset on yhdistetty pääluokkaan R.

 

Rei-luokkaa

 

R käsittää kasvatukseen ja opetukseen liittyvää aineistoa, ja samaan tapaan kuin pääluokkien kohdalla, noudattaa alaluokituskin tiettyä kaavaa: yleisluokkien Ra (kasvatus ja opetus yleensä) ja Rb (aiheeseen liittyvät lehdet) seuraa oppikirjoja (Rc), aapis-, kuva- ja lukukirjoja (Rd) sekä lopulta myös lastenkirjallisuus (Re).

Luokituksen periaatteita

Maailma ei kuitenkaan palaudu kaavaan. Tunkelon luokituskaava voi teoriassa, aivan alkutekijöissään, käsittää jopa 729 luokkaa, ja miksei enemmänkin, mutta monasti julkaistu, saatu tai ostettu kirjallisuus alkaa muovata paitsi maailmaa myös kaavaa. Toisin sanoen niin kuin jokainen ensyklopedia tiedollisena luokituksena epäonnistuu, sen kuvaamat aiheet ja asiat kun pakenevat määritelmiä, niin myös jokainen luokituskaava kaipaa aika ajoin korjailuja, pieniä päivityksiä.

 

Kirjaston kokoelmia nykyisessä juhlasalissa

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjastosali, nykyinen juhlasali. Kuva: Atte Hyvärinen, SKS KIA.

 

Paikoin on myös Tunkelon luokituskaava pää- ja alaluokkineen osoittautunut käytännössä turhankin hienosyiseksi. Esimerkiksi kansanrunouden pääluokka D jakautui aiemmin lähde- ja tutkimuskirjallisuuteen. Lähdekirjallisuudesta jaettiin ”perinnäisrunous ja -uskomukset” kieliryhmän mukaan alaluokkiin Da–De ja kansansävelmät luokkaan Df. Tutkimuskirjallisuuden alaluokkia taas oli kaksi: Dg kansanrunoutta ja -sävelmiä koskevalle tutkimukselle ja tutkimushistorialle sekä Dh mytologian, taikojen ja kansanuskomusten tutkimukselle. Aikakauskirjallisuus oli puolestaan periodica-osastossa Di. Sisällöllisesti lähellä oli vielä pääluokka H eli kansatiede.

Ajan mittaan näihin D- ja H-luokkiin sijoitettiin folkloristiikan ja kansatieteen ohella myös uskontotieteellistä ja kulttuuriantropologista kirjallisuutta  kokoelmat näet karttuivat käsi kädessä tutkimuksen ja julkaisutoiminnan kehittymisen kanssa. Tunkelon kaava kohtasikin käytännön ongelman. Onko näin hienosyinen luokitus tarpeen? Ketä se palvelee? Vähitellen yksityiskohtainen luokitus osoittautui epäkäytännölliseksi niin tutkijoiden kuin luokittajienkin näkökulmasta.


 

Etnologista kirjastoa

SKS:n kirjaston etnologisen osaston työtiloja. SKS KIA.

 

Ongelma ratkaistiin yhdistämällä D- ja H-luokat yhdeksi luokaksi  – ja edelleen: etnologiseksi osastoksi  – 1960-luvun alussa. Luokkaan D-H koottiin yhteen aakkosjärjestykseen kirjat aiemmista kymmenestä luokasta (Da, Db, Dc, Dd, De, Df, Dg, Dh, H ja Hm). Samoin yhdistettiin kausijulkaisut periodica-osastoista Di ja Hi. Tuolloin muotoiltu, varsin verraton merkkiyhdistelmä D-H on vielä edelleenkin kirjaston kulttuurien tutkimuksen kokoelman tunnus. Luokka sisältää siis edelleen folkloristista, kansatieteellistä, kulttuuriantropologista ja uskontotieteellistä kirjallisuutta.

 

D-H.v-luokan alku

 

D-H.v -varastoluokkaa

 

Kansanrunouden ja kansatieteen pääluokkien yhdistämisen ohella muitakin tarkennuksia luokituskaavaan on tehty  ja tehdään toki vastakin. Esimerkiksi encyclopedica-luokan Bc on jaettu vielä kahteen alaluokkaan Bc I ja Bc II, jotka sittemmin muutettiin nykyiseen muotoonsa Bc.1 ja Bc.2.

Kiinnostavaksi luokkajaon tekee se, että siinä missä alun pitäen Bc on käsittänyt yleistajuisia monitietoisia koottuja tai valittuja teoksia sekä yleistajuisia tietokirjasarjoja, on koettu tarpeelliseksi jakaa se edelleen tekijän pääluvun mukaan: Bc.1 käsittää nyt yhden kirjoittajan monitietoisia teoksia, esimerkiksi esseekokoelmia, kun taas alaluokassa Bc.2 tekijöitä on useampia. Vertailun vuoksi tällainen alijaotus tekijämäärän mukaan ei ole mitenkään systemaattisesti läsnä Tunkelon luokituskaavassa: esimerkiksi saman B-pääluokan puheita ja puhekokoelmia sisältävä hyllyluokka Bh noudattaa samaa merkintätapaa mutta jakautuu puheisiin (Bh.1) ja tieteellisiin juhlakirjoihin (Bh.2).

 

Hyllyluokkaa Bc.1

 

Oma lukunsa Tunkelon luokituskaavassa on historian pääluokka K, johon on aineiston kartunnan vuoksi jouduttu tekemään erityisen paljon täydennyksiä. Toisin kuin etnologisen osaston kohdalla, historian pääluokkaan on luotu uusia, tarkentavia alaluokkia.

Esimerkiksi Kd eli Suomen historia on sisällöltään laaja ja monimuotoinen luokka, joka jakautuu muutamaan alaluokkaan. Historia oli Grotenfeltin mielenkiinnon alaa ja hän loi sen luokitukselle pohjan, jota Tunkelo kehitti edelleen. Nykyisellään luokka Kd sisältää esimerkiksi Suomen sotahistoriaa, poliittista historiaa ja muita historian osa-alueita sekä muistelmateoksia.

 

Historia-luokka

 

Kd-luokasta on kuitenkin 1960-luvun puolivälissä erotettu luokka Kd.ph eli Suomen paikallishistoriat sekä luokka Kd.l eli Suomen historian lähdeteokset. Tarkenne "ph" ei silti liene alun pitäen viitannut paikallis-, vaan pitäjähistorioihin. Maailmanmenon kaupungistuessa hyllyluokkaan on 1980-luvun lopulta alkaen alettu sisällyttää myös kaupunki- ja kaupunginosahistoriat. Mutta pitäjä- tai paikallishistoriaa, sen irrottaminen omaksi luokakseen on katsottu kaiketi tarpeelliseksi jo epätasaisen jakaumankin vuoksi, sillä nykyisinkin Kd.ph on hyllymetrissä vain noin puolet varsinaista Suomen historian luokkaa pienempi alaluokka. Maakuntahistoriat on kuitenkin säilytetty Suomen historian luokassa.

 

Kd.B1-luokkaa

 

Muut Kd:n tuoreimmista alaluokista, sellaiset kuin Kd.B1 ja Kd.B2, taas eroavat muusta luokituksesta siinä, että ne lienevät ensimmäisiä luokkia SKS:n luokituskaavassa, joiden yhteydessä erottavana elementtinä on alettu käyttää numeroa. Ja kuten tuonnempana, mitä luultavimmin 1960−1970-luvuilla muodostettujen Bc-luokkien kohdalla, numero − aluksi roomalainen, sittemmin tietoteknisistä syistä arabialainen − viittaa tekijäin päälukuun. Kun siis B merkitsee biografiaa, sisältää Kd.B1 yhtä henkilöä käsitteleviä elämäkertoja ja Kd.B2 henkilöhistorioita, matrikkeleita ja sukututkimuksia.

Käytännön tarkenteita

Arkisessa kokoelmatyössä on toisinaan tarpeen järjestää aineistoja tarkoituksenmukaisesti vaikkapa hyllytilan säästämiseksi tai aineistojen suojelemiseksi. Jotta pääluokastaan syystä tai toisesta toisaalle siirretty aineisto olisi kuitenkin löydettävissä, on luokkamerkkiin lisättävä paikannusta helpottava tarkenne.

 

Kirjaston yleistä osastoa takavuosilta

Kirjaston tiloja ja henkilökuntaa 1970-luvulla. SKS KIA.
 

Laajassa kulttuurien tutkimuksen luokassa D-H tällaisia teknisiä tarkenteita on tarvittu usein. Isokokoiset kirjat esimerkiksi vaativat muita korkeamman hyllyvälin, joten hyllytilan säästämiseksi on ollut järkevää erottaa foliokokoiset kirjat omaksi kokonaisuudekseen D-H.f. Pienpainatteet eli alle 49-sivuiset julkaisut taas säilyvät paremmin koteloihin koottuna, minkä vuoksi myös ne muodostavat oman aakkoskokonaisuutensa. Pienpainatteiden paikkamerkki on D-H.p. Samalla tarkenteilla "f" ja "p" merkitään SKS.n kirjaston luokituskaavassa yleisemminkin eri luokkien foliantteja ja pienpainatteita.
 

D-H.vf -luokkaa

 

Kiinteä osa kirjastotyötä ovat myös ajoittain tehtävät aineistosiirrot. Kun kokoelmien karttuessa avokokoelmatilat käyvät riittämättömiksi, on osa kokoelmasta vietävä varastoon ja luokituskaavaa tarvittaessa hiottava. Kulttuurien tutkimuksen kokoelman kohdalla näin kävi 1990-luvun alussa, jolloin luokasta irrotettiin omaksi varastokokoelmakseen ulkomainen, ennen vuotta 1970 julkaistu kirjallisuus. D-H-luokalle syntyi siis alaluokka, jonka tarkenteeksi valittiin v-kirjain ja jonka määräävänä kriteerinä oli aihepiirin sijaan julkaisuajankohta. Irrotetun luokan foliokokoiset kirjat saivat varastokokoelmassa puolestaan paikkamerkin D-H.vf, sillä ne sijoitettiin erilleen suuremman kokonsa vuoksi.

Ajallinen rajaus on ollut kriteerinä myös suljettuihin arvokokoelmiin sijoitettavalle aineistolle: luokkaan D-H.ak kuuluu kotimainen ennen vuotta 1900 julkaistu kirjallisuus ja luokkaan D-H.au vastaava ulkomainen kirjallisuus.

 

D-H.k, ylisuuria

 

Muidenkin kokoelmien osalta joudutaan kaavaa toisinaan päivittämään käytännön pakosta. Esimerkiksi aikuisten suomenkielisen kaunokirjallisuuden osalta SKS:n kirjaston luokitus ei tarkennu genrejen mukaan vaan nivoo esimerkiksi romaanit, runot ja näytelmät samaan kokonaisuuteen, luokkaan Ea. Poikkeuksena on kuitenkin luokka Ea.s, johon sisältyvät sarjakuvateokset. Sarjakuvien erottamisessa omaksi luokakseen on tässäkin konkreettiseen kirjaesineeseen liittyvä syy: teokset ovat usein muuhun kaunokirjallisuuteen verrattuna suurikokoisia ja vaativat tavanomaista suuremman hyllyvälin. Foliokokoisten kirjojen pitäminen oman luokkanaan on myös tilojen käytön kannalta mielekkäämpää: näin esimerkiksi kaunokirjallisuutta voidaan säilyttää kirjaston avokokoelmissa enemmän.

 

Sarjakuvien hyllyluokkaa

 

Jo mainitun Kd-luokan alle syntyneet lisäluokat nimettiin puolestaan toisenlaisista käytännön tarpeista. Kun SKS:n kirjastossa otettiin 1990-luvun alussa käyttöön ensimmäinen sähköinen kirjastojärjestelmä (VTLS, Virginia Tech Library System), kullekin kirjalle järjestelmässä suotu sijaintirivi käsitti korkeintaan 32 merkkiä. Koska riville piti saada mahdutettua myös nimekkeen pääsana  kirjan tekijä, toimitetun kokoelman nimen ensimmäinen sana itse signumin merkkimääristä tingittiin. Näin esimerkiksi hyllyluokka Kd.pit.hist. supistui muotoon Kd.ph, ja joidenkin luokkien kohdalla käytetyt roomalaiset numerot vaihdettiin arabialaisiin.

 

Kd.ph luokka

 

Myöhemmin signumiin on kuitenkin ollut mahdollista lisätä itse pitäjän nimikin, vaikka varastoluokka Kd.ph on ollut paikkakunnittain järjestetty alusta alkaen.

Erikoisuuksia

Kokoelmat karttuvat ostoin, lahjoituksin ja vaihdoin. Ostot ovat 1800-luvun lopulta lähtien painottuneet SKS:n keskeisaloihin, joten lahjoituksina ja vaihtoina on vastaavasti saatu myös sellaista kirjallisuutta, joka ei aina lukeudu sen enempää etnologiseen kirjallisuuteen kuin kirjallisuudentutkimukseenkaan, kaunokirjallisuuteen kyllä toisinaan.

 

Rf-luokkaa

 

Kokoelmien karttuessa tällä tapaa on SKS:n kirjastossa muodostettu – tai muodostunut – hyllyluokkia, jotka yllättävät. Esimerkiksi kasvatuksen ja opetuksen pääluokka Rf pitää kaiketi jo alkujaan sisällään kolmijaon, joka nykykatsojan silmään voi vaikuttaa erikoiselta. Luokka käsittää

  • raittiuskirjoja ja alkoholikysymystä sekä siveellisyyspyrintöjä koskevaa kirjallisuutta
  • eläinsuojelu- ja rauhanasiaa sekä
  • naisasiaa koskevaa kirjallisuutta.

Luokkaa on laajalti myöhemmässä vaiheessa karsittu, mutta luokituskaavan kannalta taustalla olevana ajatuksena lienee ollut reagoiminen 18001900-luvun vaihteen uusien yhteiskunnallisten liikkeiden nousuun. Kun kuitenkin esimerkiksi naistutkimus on 1900-luvun loppupuolella muodostunut omaksi tieteenalakseen ja eri alan tutkimuksissa on alkanut painottua naisnäkökulma, ei nimekkeitä enää ole karttunut hyllyluokkaan Rf vaan niitä on luokitettu milloin kulttuurien tutkimuksen kokoelmaan (D-H), milloin yhteiskuntapolitiikan (Me), milloin kirjallisuudentutkimuksen (F) hyllyluokkaan. Tämä on normaali käytäntö kokoelmatyössä: kun aika tuo uutta, uudentyyppistä kirjallisuutta, se ei välttämättä vaadi luokituskaavan rukkaamista vaan jatkuvaa puntarointia, missä hyllyluokassa kirja palvelisi käyttäjäänsä parhaiten.

 

Kirjaston tiloja takavuosilta

Kirjaston tiloja 1970-luvulla. Kuva: Ilkka Kolehmainen, SKS KRA.

 

Luokituskaavaan on myös harvakseltaan lisätty uusia, kokoelmien kasvun myötä tarpeellisiksi tulleita hyllyluokkia. Uusin tällainen on omakustanteiden luokka Ao, joka on siis kustannustointa ja kirjapainotaitoa käsittelevän yleisluokan A alaluokka. Oman kirjan, esimerkiksi runo- tai proosateoksen, elämäkerran, muistelmien tai sukututkimuksen kustantaminen on yleistynyt 2000-luvulla painokustannusten laskettua. Myös tutkijat ovat kiinnostuneet ilmiöstä, ja hyllyluokka perustettiinkin omakustanteiden löytymisen parantamiseksi, monimuotoista aineistoa kun on vaikea tiedonhaulla tavoittaa. Kokoelma karttuu lahjoilla. Kirjaston kokoelmiin on saatu omakustanteita jo ennen Ao-luokan perustamista, ja tämä muihin hyllyluokkiin sijoitettu aineisto on tarkoitus vähitellen siirtää omakustanneluokkaan.

 

Maatalouskalenterit

 

Historian pääluokasta K erikoisuutena voidaan nostaa myös Kcd, ns. ruumissaarnojen alaluokka. Paitsi suomalaisten ja vierasmaalaisten muistopuheita ja hautajaislehtisiä, luokka käsittää kylmäävästä nimestään huolimatta myös muita henkilökirjasia, aina Henrik Gabriel Porthanista ja Aleksis Kivestä Urho Kaleva Kekkoseen.

 

Ruumissaarnojen luokka

 

Erikoista hyllyluokassa on sen suhde muihin historian pääluokan alaisiin luokkiin. Ruumisaarnakokoelma ei näet ole yksi pienellä kirjaimella merkityistä ja siten hierarkiassa pääluokkaa seuraavista alaluokista, esimerkiksi Kf, eikä se ole yhdistelmä luokkia Kc ja Kd. Tiettävästi se on kuitenkin Skandinavian maiden historiaa käsittelevän luokan Kc alaluokka, jos kohta onkin epäselvää, missä määrin väliinjääviä luokkia Kca-Kcc on missään vaiheessa ollut. Luultavasti niitä ei ole ollut; Tunkelo on jo alun pitäen määrittänyt luokaksi Kcd:n sillä vastaava luokka löytyy myös Vanhan Fennican puolelta (Ö.kcd).

Toisaalta koska hyllyluokkaan sisältyy myös muualla kuin Suomessa syntyneiden ja eläneiden merkkihenkilöiden muistoa kunnioittavia puheita, luokka ei sovellu Suomen historian (Kd) alle ainakaan yksinteoin. Niin ikään kysymysmerkiksi silti jää, miksi Kc:n alaluokissa ei ole käytetty samaa systematiikkaa kuin Kd:n kohdalla, jossa elämäkerralliset teokset (Kd.B1) on eroteltu matrikkeleista (Kd.B2).

 

Yksittäinen ruumissaarna

 

Arvoituksen edessä joudummekin uumoilemaan: ruumissaarnakokoelmaan on otettu yhtäältä vain skandinaavista alkuperää olevien ja toisaalta suomalaisten muistokirjoituksia, jolloin luokitus on kyllä sisällön, muttei luokituskaavan kannalta johdonmukainen. Se, ettei Tunkelo ole antanut ruumissaarnoille omaa kirjainta, voisi taas johtua siitä, ettei maakohtaisille ruumissaarnaluokille ollut tarvetta. Näin Kcd kokoaa yhteen muistokirjasia nimenomaan Suomesta ja Pohjoismaista.

 

Matematiikan hyllyluokka

 

Jo varhaisessa vaiheessa muotoutuneisiin erikoisuuksiin törmää myös luokituskaavan loppupäässä, niiden kirjaimien kohdalla, jotka ovat jo varsin etäällä SKS:n keskeisaloista. V-luokkaan Tunkelo on sijoittanut sen osan "taloudellista elämää", mikä jää kansantaloustieteen ja esimerkiksi pankki- ja vakuutustoiminnan ulkopuolelle: maa-, karja- metsä-, metsästys- kala-, puutarha-, siipikarja-, turkis- ja kotitalouskirjallisuuden. Z-luokka taas käsittää sota- ja palosammutuslaitoksen kirjallisuutta, mikä voi nykylukijasta vaikuttaa erikoiselta.

 

Vc-luokan aineistoa

 

Mutta on keskelle luokituskaavaakin muodostunut myös muita hurmaavia poikkeamia. Kaunokirjallisuuden pääluokan E alle on 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä – kartuntamäärien osalta juurikin Tunkelon kirjastonhoitajakausilla – kehittynyt kaksi sisarluokkaa, joita on suhteessa muihin kaunokirjallisuuden luokkiin pidettävä omanlaisinaan kokonaisuuksia; varhaisissa luokituskaavoissakin näitä puhutellaan kirjallisuuden, ei kaunokirjallisuuden luokkina. Luokat En ja Eo käsittävät näet Neuvostoliitossa ja Amerikan Yhdysvalloissa painettua suomenkielistä kirjallisuutta, eivätkä ne sisällöltään rajoitu sen enempää kaunokirjallisuuteen kuin suomalaisiin kirjoittajiin.

 

Neuvosto-suomalaisen kirjallisuuden luokkaa

 

Ensisijaisena kriteerinä kielen ohella siis on, muista kaunokirjallisuuden luokista poiketen, että aineisto on painettu ja julkaistu Neuvostoliitossa (En) tai Yhdysvalloissa (Eo). Näin joukossa, kaunokirjallisuuden lomassa on niin amerikansuomalaisia käytännön oppaita kuin sosialismin teoriaakin.

Luokituskaavan ulkopuolella

Yleensä lahjoitetut teokset sijoitetaan kirjastossa aiheensa mukaiseen hyllyluokkaan. Tästä periaatteesta on kuitenkin kolme merkittävää poikkeusta, kaikki niistä lahjoituksina saatuja yksityiskirjastoja, joita säilytetään kirjastossa omina kokonaisuuksinaan. Vanhan Fennican ja Kalevala-kokoelman ohella ne kuuluvat SKS:n kirjaston erikoiskokoelmiin.


Ida Lönnrotin kokoelmaa

Ida Lönnrotin (1855–1915) perikunta lahjoitti hallussaan olleen Lönnrotin perheen kirjaston SKS:lle vuonna 1929. Lähes 11 hyllymetrin laajuiseen kokoelmaan sisältyy pääasiassa ruotsin- ja suomenkielistä 1800-luvun tieto- ja tutkimuskirjallisuutta, kansanrunousjulkaisuja ja kaunokirjallisuutta. Suuri osa tästä kirjallisuudesta on peräisin SKS:n kunniaesimiehen, Elias Lönnrotin, kirjastosta. Tämä oli näet testamentissaan 1882 määrännyt, että Ida-tytär saisi ensiksi valita tarvitsemansa kirjat hänen kuolinpesästään, sen jälkeen Helsingin yliopiston kirjasto (nykyinen Kansalliskirjasto) voisi ottaa osan, ja loput siirtyisivät SKS:n haltuun. Seura voisi ottaa haluamansa teokset omiin kokoelmiinsa ja jakaa yleishyödyllisiksi arvioimiaan teoksia kirjastoille ja kouluille. 

Jo vuonna 1887 kirjaston kokoelmiin liitettiin 597 nidettä Elias Lönnrotin kirjastosta. Niitä ei ole yhdistetty IdaL-kokoelmaan, vaan ne on luokitettu aiheensa mukaan.

Matti Kuusi -kokoelma

Huomattava on myös Matti Kuusi -kokoelma. Akateemikko Matti Kuusi (1914–1998) oli kansanrunoudentutkimuksen professori ja kansainvälisesti arvostettu paremiologi eli sananlaskujen tutkija. Kuusi kokosi merkittävän, parinkymmenen hyllymetrin laajuisen sananlaskukirjaston, johon kuuluu sananlaskututkimuksen kotimaisia ja kansainvälisiä klassikkoteoksia sekä harvinaisuuksia eri puolilta maailmaa. Vuonna 1988 Matti Kuusi lahjoitti pääosan sananlaskukirjastostaan SKS:n kirjastoon. Kokoelman paikkamerkki on M6, jota lyhennettä Kuusi itse usein käytti nimestään.

Ote Stenmanin kokoelmasta

Gösta Stenman (1888–1947) taas oli taidekauppias, taiteenkerääjä ja mesenaatti. Hän kokosi arvokkaan kirjakokoelman, johon sisältyy erityisesti Kalevalaa ja suomalaista kansanrunoutta käsittelevää kirjallisuutta pääosin 1800-luvulta ja 1900-luvun alkupuolelta, vanhimmat julkaisuista ovat 1700-luvun lopulta. Noin 4,5 hyllymetrin laajuinen Stenmanin kokoelma lahjoitettiin SKS:n kirjastolle vuonna 2007.

Kaavaan kangistumatta

Tunkelon kaava rajoittaa yhtäältä mutta joustaa toisaalta. Määrääviä tekijöitä luokituskaavan synnylle vaikuttaisivat olleen niin valitut esikuvat – ehkä Grotenfeltin luettelo, ehkä ruotsalainen luokitusjärjestelmä – kuin se saatu ja hankittu aineistokin, jota oli Tunkelon aloittaessa kirjastonhoitajana ehtinyt kertyä jo yli seitsemänkymmenen vuoden ajan. Toisin sanoen SKS:n kirjaston luokitusta on aivan näihin päiviin saakka ohjannut ainakin se, että pyrkimyksenä on ollut järjestää erään yksittäisen tieteellisen kirjaston aineistoa tietyn systematiikan mukaan muttei välttämättä luoda kaikkialla pätevää tiedon jäsennysoppia.

Yhden miehen puhdetyö tuo luokituskaava ei silti ole. Tunkelon jälkeen joitakin alajaotuksia on purettu, mutta toisessa kohtaa kaavaa on ollut tarpeen loihtia lisäluokkia – pitkälti kai siksi, ettei kaava ole kaikilta osin tulevalle tiedolle avoin. Kaavoihin ei siis ole kangistuminen, vaan työ luokituksen parissa jatkuu, semminkin kun voidaan vain arvailla, millaiseksi suomalainen kirjallisuuskin vielä äityy.

 

SKS:n kirjaston henkilökuntaa työnsä äärellä 1950-luvulla.. Kuva: Erkki Ala-Könni, 1955, SKS KIA.

 

Verkkonäyttelyn ohella olemmekin luodanneet SKS:n kirjaston kokoelmia seikkaperäisemminkin. Kirjaston kokoelmien kuvailuja -oppaasta löydät tarkempia kuvauksia yksittäisistä hyllyluokista. Sivu on vielä keskeneräinen ja täydentyy. 

 

Kirjaston varastokokoelmia

 

Näyttelyä laadittaessa Johannan Liljan pro gradu -työ Kansallisten tieteiden kansainväliset verkostot. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Suomen Muinaismuistoyhdistyksen julkaisuvaihto 1831—1914 (2007) ja väitöskirja Challenging the Matthew Effect. International Exchange of Publications in Four Finnish Learned Societies until the Second World War (2012) ovat olleet erityisen hyödyllisiä. Arvokas on myös Ulla Hukkisen kirjasto-opin opinnäytetyö SKS:n kirjaston luokituksesta (1964).

SKS:n varhaisen toiminnan tiimoilta olemme kääntyneet Irma Sulkusen SKS-historian, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1831—1892 (2004) puoleen.

 

Hengellisen kirjallisuuden kokoelmia takavuosilta

SKS:n kirjaston hengellisen kirjallisuuden kokoelmia. Kuva: Ilkka Kolehmainen, SKS KRA.

 

Verkkonäyttelyn on laatinut Vesa Kyllönen Kristiina Näyhön, Emilia Tuohimetsän, Tytti Rajahongan ja Helena Järvisen avustuksella. Tytti Rajahonka on auttanut näyttelyn teknisessä toteutuksessa. Arkistokuvia lukuunottamatta näyttelyn valokuvista vastaa Vesa Kyllönen.

Saavutettavuusseloste