Talvien ahkeruus
Joskus on sanottu päivitellen, että panen ihmiset liiankin koville, en päästä ketään helpolla.
Eeva Joenpeltoa kiehtoi jännite niin ihmisten kuin ihmisen ja yhteiskunnan välillä. Miljöö, johon Joenpelto ihmisensä asetti, olikin usein jonkinlaisen jälleenrakennuksen mailla: tilanteessa, jossa oli aloitettava alusta ja pyrittävä sopeutumaan uuteen – kriisin sijoilla. Kriisit olivat Joenpellolle itselleenkin tuttuja ja usein sytykkeenä kirjoittamistyölle – "kyllä maailman keljuus kirvoittaa kirjaimia, se antaa painetta, millä tekstiä sitten syntyy", hän kirjoitti.
Kaikki ne vastaan tulleet ja -tulevat hankalat tapahtumat tuntuivat auttavan Joenpeltoa ymmärtämään ihmisyyttä, helpottivat ihmisenä olemisen kuvaamista, tuota kirjailijan "tuiki raskasta ja usein toivotonta" tehtävää. Joenpelto osasi antaa ihmisilleen mahdollisuuden olla epätäydellisiä, tehdä virheitä ja erehtyä. Hän katseli ihmisiään myötätunnolla, aina kunnioituksella. Joenpellolle hänen ihmisissään "kukki koko elämän kauneus ja murhe".
Eeva Joenpelto ei päästänyt itseäänkään helpolla. Alustuksessaan kirjailijantyöstä hän totesi:
Jokainen työnsä vakavasti ottava kirjailija pyrkii kehittämään kykyään sanoa sanottavansa mahdollisimman hyvin, opiskelee kirjoittamista samalla kun seuraa maailmaa ympärillään.
Ja niin hän toimi, ei koskaan pysähtynyt vaan oli alati kiinnostunut, otti selvää, tutki maailmaa – teki työtä. Kesät Joenpelto kirjoitti, talvet puursi sen teeman ja aikakauden ympärillä, johon oli kulloinkin sukeltamassa. Se vaati kärsivällisyyttä ja istumalihaksia sekä "paljolti puhelimenkäyttöä, ihmisten kiusaamista, turhaa juoksua, kirjastoissa istumista, jatkuvaa valintaa".
Kuvaaja tuntematon. SKS KIA, Eeva Joenpellon arkisto.
Mutta kuinka hän rakastikaan tutkimusretkiään! Joenpelto uhrasi enemmän tarmoaan taustatyölle kuin itse kirjoittamiselle. Hänelle kaikki kaunokirjalliset tekstit keskustelivat aiemman kirjallisuuden kanssa, sillä "ilman menneisyyden tajua ajankohtainen kirja kaikessa mahdollisessa verbaalisessa loistossaankin vaikuttaa sumuiselta, muistinsa menettäneen ihmisen luomalta".
Tutkimustyö saattoi olla niin hedelmällistä, että itse romaani oli hukkumassa detaljien alle – oltiin siis vaaran vyöhykkeellä: "tietämätön kun [kirjailija] useimmilla elämänaloilla on, hänet helposti valtaa halu näyttää julki vasta saavutettua viisauttaan – ja romaani alkaa painua vinoon". Joenpellon lähipiiri joutui kuuntelemaan loputtomia luentoja epämääräisistä aiheista.
Joskus tiiviin tutkimustyön tuloksena oli niin vahva oma mielikuva kuvattavasta aiheesta, että todellisuus hävisi sille. Eräälläkään kertaa Joenpelto ei rohjennut lähteä kirjakauppiaiden ja kustantajien yhteiselle Leningradin retkelle, koska matka olisi saattanut pilata sen Pietarin, jonka "vanhat oppaat ja tutkielmat, elämäkerrat ja emigranttien kuvaukset olivat tehneet minulle sopivalla tavalla eläväksi".
Pätkä esitelmän Kirjailijan taustatöistä käsikirjoitusta. SKS KIA.
Taustatyön tarkoituksena oli omaksua tietty aika ja luoda teokselle miljöö niin, että henkilöt liikkuisivat siinä luontevasti. Joenpelto ei välittänyt runsaasta kuvailusta, ei osoittelusta vaan pyrki ilmaisuun, jossa ajan henki tuli ilmi henkilöiden toimissa ja tavassa olla ja sanoa. Ihmiset syntyivät tarinaan vasta, kun maailma oli valmis.
Seuraavaan osaan: Luomisen tuska (ja ihanuus) ►