Naisia pimeässä yössä
Kulttuurin šamanististen kerrostumien lisäksi ekstaasin kokemuksella on ollut sijansa myös kristinuskon kaltaisissa maailmanuskonnoissa.
Peratessaan visionääristä ajattelua kulttuuriantropologi Gananath Obeyesekere liittää ekstaattisuuteen myös kristillisen mystiikan perinteen, esimerkiksi Ristin Johanneksen kuvaaman Sielun pimeän yön. Kristilliset mystikot, muun muassa keskiajan katoliset naispyhimykset, kokivat tämän tilan syntisen sielun puhdistamista (purificatio) ja läpivalaisua (illuminatio) seuraavana yhdistymisenä Jumalaan (unio mystica). Sielu siinä kuolee äärimmäisessä kirkkaudessa ja syntyy uudelleen, täydellisempänä Jumalassa, sanovat.
Suomessa ekstaasin kokijoina voi pitää horrossaarnaajia ja sen tiimoilta nousseena perinteenä kristillisiä hurmosliikkeitä. ”Hysteerinen hämärätila” eli vanhoissa raamatunkäännöksissä horros, nyttemmin hurmos, oli ainakin Aarni Voipiolla nimenomaan ekstaasia. Kaksiosaisessa tutkimuksessaan Unissasaarnaamisesta (1921) Voipio tarkasteli horrostajan ekstaasia esimerkiksi tahto-, tunne- ja tietoelämän valossa ja kirjoitti:
”Saarnaaja on hurmostilassaankin ilmeisesti sekä tietävä että tahtova, jopa tunteellinenkin olento. Vieläpä osoittaa hän toisin ajoin terävämpää älyä ja huomiokykyä, kuin on hänelle normaalioloissa mahdollista, ja se taas puolestaan on riippuvainen ennen kaikkea hänen hurmostilaisen tahtonsa omituisesta muuttumisesta suggestiivisuuden asteelle.”
Tahtotilaltaan horrossaarnaajat vaikuttavat olevan ilmeisen tahdottomia, ja heitä ikään kuin ”pannaan tekemään”. Tajunta tavallaan jakautuu: saarnaajan tila on unimainen, mutta toisaalta hän on jo kehonsa jäykistyneisyyden osalta varsin voimallisessa tilassa. Voipion mukaan unissasaarnaajat muistavat myös hyvin sen tunnetaustan, joka edeltää ekstaattista kokemusta. Autuaat ilmeet ja onni, kasvojen paiste sekoittuu kuitenkin ankariin tuskiin, ja hurmostila on ”yhtä vaihtelevainen ja läikkyväinen, kuin saarnaajien mieliala heidän valveilla ollessaan”.
Tieto, jota horrossaarnaaja ekstaattisessa tilassa välittää, on luonnoltaan salaista. Siksi ekstaasi luo kokijoistaan erityisen tiedon välittäjiä, mikä ei voi olla tuomatta sen piiriin myös huijareita. Siihen kiinnittää Voipiokin huomiota:
”Unissasaarnaajan toisinaan hämmästyttävän pettämätön salatieto ei ole voinut olla houkuttelematta esille jäljittelyä, joka milloin paremmin, milloin huonommin täyttää tarkoituksensa ja herättää enemmän tai vähemmän luottamusta kuulijoissa.”
Suomessa horrossaarnaaja-ekstaatikkoja ovat olleet esimerkiksi Maria Åkerblom (1898−1981), Helena Konttinen (1871−1916) ja heitä varhaisempi, 1700-luvulla elänyt Liisa Eerikintytär. Huomionarvoista on, että monet suomalaiset unissasaarnaajat ovat olleet naisia, mutta ekstaattisen ytimen, naisen kokeman ekstaasin kokemuksen ympärille on muodostunut ajan oloon miehistyvä uskonnollinen liike.
Historiantutkija Irma Sulkunen toteaa Eerikintytärtä käsittelevässä tutkimuksessaan naisherättäjien tien hengelliseen johtajuuteen kulkeneen usein samaa, kristillisen mystiikan viitoittamaa tietä. Kypsän iän kuivattamat, kovan elämän kolhimat, usein sairaalloiset naiset kokivat elämänkriisin ennen profeetallisten kykyjen kehittymistä. Elämisen epävarmuus, ja esimerkiksi lähellä kuolemaa käyminen, yhdistettynä poikkeuksellisen vahvaan syyllisyydentuntoon kannusti tielle.
Horrossaarnaajien ekstaasi näyttäytyy kuitenkin kovin toisennäköisenä kuin esimerkiksi varhaisten suomalaisten tietäjien tai Siperian šamaanien. Raivosta hyppimisen ja muuten vauhkon käytöksen sijasta horrossaarnaajat makasivat sängyssä tiedottomina, silmät liikkumattomina, jäykistynein jäsenin, ja alkoivat puhua. Saarna saattoi kestää tuntikaupalla.
”Monet jumaluuteen yhtymiset tapahtuivat kuitenkin verbaalisen ilmaisun ulottumattomissa, joskus silloin kun ruumis piti voimallista horrossaarnaa, joskus kesken julistuksen, joskus taas rukoukseen vaivuttua. Silloin vain haltioitunut ilme ja intiimit keskustelun kappaleet Pyhän kanssa paljastivat mystisen kokemuksen, josta ulkopuolisista lähimmätkään eivät päässeet osallisiksi”,
kirjoittaa Sulkunen.
Horrossaarnaajien puheissa ja kertomuksissa toistui kokemuksen visionäärisyys ja erityisesti kristilliset kauhukuvat helvetin tulesta tai maailmanlopusta. Tyhjästä ne eivät kummunneet, ja siksi niistä kai muotoutui myös liikkeitä. Horrossaarnaajien merkitystä näyttäisi Suomessa alustaneen kansanherätys yleensä, ja siihen lopunaikojen kuvasto jo kuului.
1800-luvun alun Vakka-Suomessa ja Satakunnassa vaikuttaneessa ”hyppyherätyksessä” painottui kuitenkin helvettiä enemmän taivaan ilojen kuvailu, ja myös ekstaasin kokemus näyttäytyi enemmän hurmoksena kuin horroksena: käsiä paukutettiin yhteen tai polvia lattiaan, hypähdeltiin ja nähtävästi jonkinlaista piiritanssiakin tanssittiin.
Ylipäänsä naisten rooli ekstaattisina kokijoina on varsinkin kristillistä maailmaa vasten sikäli huomattava, että ekstaasi on myös voinut ollut naiskokijalle vaaraksi. Vanhastaan heikommassa asemassa olevan naisen kokemat poikkeavat tietoisuuden tilat voitiin tulkita milloin hysteriaksi, milloin pahan hengen valtaan joutumiseksi. Noitavainot ovat jo yksin kristillisessä maailmassa hirvittävin todiste naissukupuoleen huterin perustein liitetyistä syytöksistä ja niiden synnyttämästä joukkohysteriasta. Paikallisen vainon syntymiseen ei tosin useinkaan tarvittu edes naisen ekstaattista kokemusta.
Pitkän linjan mikrohistorioitsija Carlo Ginzburgin Ecstasies on tästä näkökulmasta erityisen otollinen. Noituudesta syytettyjen oikeudenkäyntiasiakirjoja lukemalla hän näet pääsee lähelle yleisempää kansanperinteen šamanistista pohjavirtaa, joka levittäytyy ajallisesti paljon keskiajan Eurooppaa laajemmalle. Siinä noidiksi syytettyjen kokemukset ”taikalennosta” (magic flight) sekä eläimeksi muuntumisesta – noitasapatista – todistavat euraasialaisen, yöllistä jumalatarta palvovan ekstaattisen mysteeriuskonnon olemassaolosta. Inkvisiittorien syytökset Ginzburg lukee osana laajempaa salaliittoajattelua, noituudesta syytetyt eivät nimittäin ole olleet ensimmäinen eivätkä viimeinen vainottu eurooppalainen väestöryhmä.