Luomisen tuska (ja ihanuus)
Eräänä talvena havahduin tällaisesta horroksen kaltaisesta olotilasta ja ryhdyin kyselemään, milloin mahtaakaan olla joulu. Minulle kerrottiin, että tammikuu oli jo lopuillaan. Nähtävästi olin siis järjestänyt joululahjat, koristanut kuusen, kenties yrittänyt laulaa joululaulujakin, koska kukaan ei sitä joulua valittanut. Mieleeni se ei ollut jäänyt sen enempää kuin jokin aamuinen pukeutuminen.
Näin Eeva Joenpelto muisteli teoksessa Miten kirjani ovat syntyneet (1969). Luomistyö saattoi parhaimmillaan viedä Joenpellon mukanaan niin, että maailma ympäriltä hälveni. Matka itse kirjoittamisvaiheeseen oli kuitenkin pitkä ja työläs – sitä työläämpi, mitä enemmän oli jo tullut kirjoitettua – "kirjailija vääntelee takkiaan, karistelee taskujaan, vieläkö löytyisi jotakin - ".
Joenpellolle kaiken kirjoittamisen ytimessä oli se, että kirjailijalla oli yhä mielessään jokin asia, jolle kaipasi selitystä: "kun hänellä ei ole enää kysyttävää, hänen tuotantonsa loppuu kuin itsestään." Siksikin kirjailijan on pysyttävä koko ajan hereillä, aktiivisena – luettava, luettava, luettava – kuten hän kirjasi esitelmäänsä Miten kaunokirjailija lukee tietokirjallisuutta:
Hän lueskelee kaikenlaista, puoliksi haluttomasti. Hän tuntee tuskaisesti, että ajatuksia pitäisi olla eikä niitä ole. Innostusta ei kovin paljon liioin, hyvä jos edes laimeaa uteliaisuutta. Hän lukee romaaneja tietysti myöskin, mutta samaan tapaan kuin suutari katselee toisen suutarin tekemiä tallukoita: mitä parempia ne ovat, sitä enemmän hän masentuu. Ja niin hän palaa taas lehteilemään elämäkertateoksia, matkakertomuksia, jopa väitöskirjojakin. Ja ennemmin tai myöhemmin hän innostuu, saa iskun ja havahtuu hereille.
Inspiraatiota metsästettäessä millä tahansa tiedonmurenalla tai kohtaamisella saattoi olla käänteentekevä vaikutus. Tarvittava ajatus saattoi syntyä yhtäkkiä, yksittäisestä kuullusta tai luetusta lauseesta, joka "muodostui voimakkaaksi aistielämykseksi, aivan kuin avaimeksi kirjaan".
Useimmiten Joenpelto tavoitti liki näynomaisesti sen elämänpiirin tai miljöön, johon tuleva tarina sijoittuisi. Näin kävi, kun käsiin sattui Nahkurin käsikirja, jossa kerrottiin, kuinka "jonkin nahan peittaamisessa koiranlanta edelleen oli kaikkein parasta käyteainetta." Pikku yksityiskohta avasi Joenpellolle koko vanhanaikaisen nahkimon pihamaan – ja karvarin sukutarina alkoi syntyä. Alkuna Halusit tai et -romaanille (1969) taas oli kokemus miehestä, jota Joenpelto oli joutunut elämässään pakkoauttamaan.
Oli alkusyy mikä tahansa, seurasi inspiraatiota helpotuksen tunne – jotakin sanottavaa oli yhä jäljellä. Inspiraatiota piti kuitenkin pitää yllä läpi kirjan suunnittelu- ja kirjoittamisprosessin, ja välillä se oli epätoivoista, suoranaista tyhjäkäyntiä. Silloin kirjailijasta tuli helposti jäljittelijä, varas – prosessi, jota Joenpelto kuvasi esitelmässään Teosteni perusteemoista, lähihistoriaa henkilöitten kautta:
Kylmästä tarkkailusta tulee eräs kirjailijan lisäominaisuus. Totta kai hän saattaa myötäelää, kun itket hänelle kovaa kohtaloasi. Mutta hetken päästä hän jo miettii miten tuohon on tultu, miten reagoit, minkälaisia sanoja käytät, miten käsittelet nenäliinaasi, raastatko vallan tukkaasi. Ja hän saattaa jättää sinut kesken lausettasi, menee kai tekemään muistiinpanoja.
Ote puheesta Avoimia ajatuksia kun rima vielä tärisee. Joenpelto piti puheen WSOY:n kevätgaalassa 1976. SKS KIA.
Aiheestakin lähipiiri joutuu pelkäämään päätyvänsä tulevan kirjan sivuille ja joka syksy "sormet hiessä ja vapisten kääntävät uuden teoksen lehtiä ja joka sivulta pelkäävät oman vääristetyn ja rumennetun kuvansa nousevan".