Auvoa vai raivoa
1730-luvun Kuopiossa väitöskirjaansa De effectibus fascino-naturalibus, eli Runoloitsujen vaikutuksista laatinut Gabriel Maxenius toi suomalaiseen kirjallisuuteen tiettävästi ensimmäisen kuvauksen tietäjästä. Martti Haavion Suomalaisessa mytologiassa (1967) julkaisema suomennoskatkelma tuosta kuvauksesta tähdentää:
he, parantajat,
”keksivät mielellään outoja ja kauheita eleitä; nimittäin suun korskuntaa ja aivan outoa ammumista, ruumiinsa viskelyä, silmien tylyä katsetta; kun lisätään vielä muita vaikutuskeinoja, jotka tarkoittavat arvokkuuden osoittamista ja eräänlaista taitoa herättää luottamusta tai pelkoa toisissa, niin että luulisit heitä ajavan eräänlaisen omituisen vihan kiihkon, etten sanoisi, että luulisit heidän olevan hulluja (dementes).”
Maxeniuksen jälkeen muun muassa Christfrid Ganander ja Elias Lönnrot ovat luonnehtineet tietäjän käyttäytymistä samaan tapaan: tietäjä tai noita raivoaa suu vaahdossa, silmät pyörivät päässä, hiukset nousevat pystyyn, ruumis vääntelehtii ja hypähtelee.
Varhaiset perinteenkerääjät kuvaavat siis tietäjän hahmona, joka ei vain erotu yhteisöstään käytöksensä osalta. Tietäjä myös ilmentää selvästi normaalista poikkeavaa kokemusta. Jos kulttuurien tutkimuksen piirissä – etnologiassa, antropologiassa, uskontotieteessä – on puhuttu milloin tietäjästä, milloin noidasta, milloin myrrysmiehestä, on hänen käytöksestään rituaalitilanteessa käytetty sellaisia määreitä kuin haltioituminen, luonnon nostatus ja loveen lankeaminen. Nykytermein kokemusta olisi ehkä paras luonnehtia ekstaattiseksi.
Ekstaasi on hurmostila. Se on muuntunut tietoisuuden tila, jota voi kokemuksena pitää esimerkiksi minän ja ympäristön välisen rajan sumenemisena, kirjaimellisesti heittäytymisenä pysyvän minäkokemuksen ulkopuolelle. Tässä valossa ekstaasia tilana edeltää pääsääntöisesti havainnon, kokemuksen ja käsityskyvyn muuttaminen esimerkiksi tanssin, toiston tai itsesuggestion voimin, niin että tietoisuudessa tapahtuu muutos, käänne totutusta tai siirtyminen ulos verrattain jäsentyneestä, staattisesta arkitietoisuudesta (ex-stasis). Ekstaasissa paitsi kokemus itsestä myös ympäröivästä todellisuudesta muuttuu. Tähän tapaan ekstaasin kokemusta luonnehtii esimerkiksi Marjo Remes tutkimuksessaan Katseen kulttuuriset rajat (2005).
Ekstaasin kokemusta esiintyy valtaosassa maailman uskontoja ja hengellisiä perinteitä. Ruotsalaisen Ernst Arbmanin kolmiosainen, kaksikymmentä vuotta työn alla ollut ja lopulta keskeneräiseksi jäänyt Ecstasy or Religion Trance (1963−1970) alkaa määrittelyillä, jotka lisättiin teokseen tekijän muistiinpanojen pohjalta myöhemmin:
”ekstaasi on totaalista uppoutumista uskon kohteeseen”,
kirjoittaa Arbman, se on tajunnan tila jossa uskovan tietoisuus on sulautunut siihen, mihin uskotaan. Ekstaasi on vaikuttuvan tai ”henkisesti vaikuttavan sulautumisen tila” (a state of suggestive absorption).
Määritelmä toistuu muuallakin tutkimuskirjallisuudessa: ekstaasi on ytimeltään integraation, yhdentymisen kokemus. Siinä osa liittyy rajansa menettäen suurempaan kokonaisuuteen, kuten esimerkiksi uskonnonhistorioitsija June McDaniel määrittelee teoksessaan The Madness of the Saints (1989).
Myös antropologian emeritusprofessori I. M. Lewis antaa ymmärtää kirjansa Ecstatic Religion (1971) johdannossa, että ekstaasin kokemuksessa ihminen näyttää koko olemuksellaan katoavan jumaluuteen. Tästä syystä ekstaasi on transsendentti, käsityskyvyn ylittävä kokemus, ja tästä syystä se myös antaa kokijalleen vaikutusvaltaa. Kun ekstaasista on vain omakohtaista, vaikeasti hahmotettavassa tietoisuuden tilassa saatua tietoa, tulee kokijasta välittäjä, meedio, ja tiedosta hänen etuoikeutensa.
Luonnehdinnoista huolimatta ekstaasi ei välttämättä tarkoita samaa kuin esimerkiksi transsitila. Ekstaasi kyllä usein edellyttää transsia, tajunnan muuntumista suggestiivisempaan suuntaan, jolloin transsi ja ekstaasi ovat saman prosessin eri asteita. Toisaalta ekstaasia kuvataan kulttuurista ja tulkinnasta riippuen myös yksinkertaisesti epätavallisen syvänä innostuneisuutena.
Niin ikään monesti ekstaasi on mystinen kokemus, mutta kaikki mystiset kokemukset eivät ole ekstaattisia. Ekstaasi ei myöskään ole aina samantyyppinen muutos tietoisuudessa. Antropologian ja uskontotieteen piirissä ekstaasi on itse asiassa kuvattu moniksi eri tietoisuudentiloiksi, joilla on kuitenkin kolme yhteistä nimittäjää:
Ekstaasissa esimerkiksi reagointi ulkoisiin ärsytyksiin voi olla rajoittunutta, mutta se voi olla myös toisella tapaa poikkeuksellista. Gananderin kuvaama tietäjän ”haltioissaan hypähtely” kuulostaa eräänlaiselta possessiotilalta; haltia on ottanut kokijassa vallan. Raivokas teutarointi tuo myös mieleen muinaisskandinaavisissa saagoissa kuvatut berserkit.