Aina uusia teoksia
Nyt käynnistyi Joenpellon ura. Laajan esikoisteoksen jälkeen tuli hyvä rypäs pienoisromaaneja, ensimmäisenä Veljen varjo (1951), joka valmistui kolmessa viikossa. Nimensä mukaisesti se käsitteli sitä surua ja tuskaa, jotka veljen kaatuminen sodassa hänen perhepiiriinsä varjona langetti.
Myös Johannes vain (1952) valmistui nopeasti.
Pienoisromaanista ilmestyi tuota pikaa myös ruotsinnos.
Kivi palaa (1953) puolestaan opetti Joenpellolle, kuten Juhani Salokannel kirjoittaa,
että tätä ammattia ei voisi lopullisesti koskaan oppia; kirjailija on aina yhtä hyvä kuin hänen tuorein teoksensa. Häntä suorastaan masensi tieto siitä, että joka kerta edessä on uudet vaikeudet voitettavana, eivätkä ne kirja kirjalta pienene vaan kasvavat. Ja ellei niitä kukistaessaan pane kaikkea peliin, se näkyy heti tuloksessa.
Itse Joenpelto arveli, että kirjoittamisen on jopa ”määrä tulla kirja kirjalta vaikeammaksi. Jokainen uusi työ on aina uusi aloitus, jokaista menestystä jos tappiotakin seuraa entistä työläämpi ähellys eikä päämäärää saavuta koskaan.”
Kuvaaja tuntematon. SKS KIA, Eeva Joenpellon arkisto.
Joenpelto onkin kuvannut seinän nousseen tässä vaiheessa pystyyn. Ensimmäiset 10 vuotta kirjailijuutta olivat olleet hänelle verrattain helppoja, sillä teoksia syntyi osin vanhan pohjalta. Mutta nyt, 40-vuotiaana, hän koki kirjoittaneensa itsensä loppuun.
Neito kulkee vetten päällä (1955) tuli kuitenkin vain yhden välivuoden jälkeen. Tämä ”käännekohta” tarkoitti, että ujostelleesta Joenpellosta sukeusi ryhdikäs. ”Se muutti jopa käsialan aivan kokonaan.”
Neito oli myös Joenpellon läpimurtoteos, jopa niin, että tuonnempana teosta on käännetty esimerkiksi norjaksi, puolaksi ja islanniksi. Niin yhtä kaikki alkoi Joenpellon kerronnassa laveamman epiikan aikakausi.